Ihana pelottava Suomi

Kertoo ehkä jotakin, että saavuin Suomeen ilmoittamatta siitä juuri kellekään. Olin ensisijaisesti innoissani ja onnessani Suomeen palaamisesta. Bangkokin lentokentällä en ollut pysyä nahoissani odottaessani Finskin jatko-lentoa Helsinkiin. Ajelehdin terminaalissa ja havahduin, kun ympärillä alkoi olla jotain tuttua… Miten me olemmekaan niin tunnistettavan näköisiä kaikista muista maailman kansoista? Huomasin ihastelevani suomalaista tyylitöntä pukeutumista, alkoholista ja auringosta turvonneita kasvoja vaaleiden hiuksien alla ja sitä ihmisistä huokuvaa liikuttavaa kömpelyyttä. Olemme ehkä vähän puusta veistettyjä, kalpeita ja hömelöitä. Vähän niin kuin muumeja, eihän niistä voi olla tykkäämättä. Tiesin että minut myös tunnistetaan suomalaiseksi ja koin mukavaa kuuluvuuden tunnetta.

Siinä samaan aikaan minua myös pelotti palata Suomeen. Miltä se tuntuu, kun on ollut taas pääosan vuotta poissa? Ystävät ovat muuttaneet, valmistuneet, menneet naimisiin, tulleet raskaaksi, tai vaan tottuneet elämään ilman minua. Miltä tuntuu astua taas bussiin, jossa ruuhka-aikoja lukuun ottamatta on paikka jokaiselle? Missä olikaan bussikorttini, se ”high tech” vehje, joka sivuuttaa ryppyisten rupioiden kanssa sähläämisen nepalilaisen rahastajan kanssa? Olin itse käynyt läpi lukemattomia muutoksia omassa elämässäni tottuakseni ja pärjätäkseni Nepalissa, nyt olisi totuttava ja pärjättävä taas Suomessa.

Viikon elin euforisessa olotilassa, huoletta ja nauttien kaikesta. Ah mikä ihana talvi, kirpakka ilma ja valkoinen maa! Lähdin kävelylle meren jäälle ja hiihtämään metsään. Yllätin ystäviä ja nautin ikävöidyistä suomalaisista ruoista. Valion maidosta. Suomessa on ihanaa ja helppoa. Suihkussa voi vaikka pestä hampaat, kaupassa voi kysyä myyjän mielipidettä ja saada vastaukseksi ihan oikeaa tietoa, jopa: ”sinun ei kannata tätä ostaa”. Ja kadulla olen kuin kuka tahansa muu. Tiedän kulttuuriset käyttäytymiskoodit, missä kävellä ja milloin hymyillä. Ei enää jatkuvaa arvailua siitä, miten sinun odotetaan eri tilanteissa käyttäytyvän.

Toisella viikolla iskee arki kuin krapula. Tuijotan ihmisiä ratikassa ja mietin, kuinka hiljaista ja järjettömän järjestelmällistä kaikkialla onkaan. Ratikka lipuu minuuttiaikataulunsa mukaan. Vaunuissa kukaan ei puhu. Ja miten mustavalkoista ulkona on! Nepalissa näkökenttä täyttyi väreistä. Katujen varsien kangaskaupat huusivat kirkkaita värejä ja villejä kuvioita. Ihmistungoksissa vaatteet räiskyivät pinkkiä, keltaista, vihreää ja naisten pikimustat tukat sekä runsaat korut jotenkin täydensivät näkymän värikylläisyyttä. Kuvittelen miltä näyttäisi yksi nepalilainen nainen siinä ratikassa harmaiden suomalaisten seassa. Huvittaa.

Arki iskee monin eri tavoin. Työnhaku ja elämän uudelleenjärjestäminen vaativat nyt energiaa ja määrätietoisuutta. Hetkittäin ahdistaa, mutta tämä on todellisuutta, jossa nyt haluan elää ja josta nyt koen uudenlaista kiitollisuutta. Suomessa on ihanaa, ja sitä arkea on turha pelätä. Ehkä opin Nepalissa sopeutumaan kaikkeen mahdolliseen…Talouslamakin oli siellä päällä kaiken aikaa eniveis.

Nopeasti olen kuin muut Suomalaiset. Haluan olla ajan suhteen tehokas, ihastelen kuinka helmikuiset päivät pitenevät ja juon paljon kahvia. Kokemus kehitysyhteistyöstä Nepalissa oli loistava, kliseisesti sanoen päivääkään en vaihtaisi pois. Mutta silti on mukavaa olla taas kotona jatkamassa tänne jäänyttä elämää.

Kiitos kaikille jotka olette jaksaneet käydä lukemassa blogiani. Tästä edes päin juttelen mieluusti kaikesta ihan kasvotusten ☺ Muuten, tähän päivään mennessä blogia on käyty lukemassa 4520 kertaa, mikä tarkoittaa noin 500 käyntiä kuukautta kohden ja hurjan paljoa minulle. Kiva että on jaksanut kiinnostaa!

Ihan metsästä

Kuala Lumpur toimii näinä päivinä hyvänä tukikohtana, mutta siellä saa äkkiä yliannostuksen kauppakeskuksista ja pintaliidosta. Äskettäin lähdin moikkaamaan ystävää Malesian itäosiin, Borneon saarelle Sarawakiin.

Sarawakista löytää lungimman Malesian. Paikalliset kertovat viikonloppuharrastuksiinsa kuuluvan mm. vesiputousmetsästyksen. Kyseessä on siis viidakossa samoilua, jonka päämääränä on löytää luonnon taikomia vesiputouksia, joiden alla on mukava vilvoitella. Näitä riittää kuulemma loputtomiin, mutta niiden elonkaari saattaa olla hyvin lyhyt, siksi niitä “metsästetään”. Kun ilta koittaa näppärät Sarawakilaiset ottavat viidakkoveitset lanteilta (kuulostaa aika “villiltä”, mutta ihan perusjamppoja nämä tyypit ovat, arkkitehdistä taxi-kuskiin) ja rakentavat majan. Kaikkeista hauskinta musta on se, että monen repusta löytyy riippumatto ja se voidaan sitoa melkein minne vain. Lounaallakin on kiva lekotella omassa riippumatossa.

Alla kuvia vesiputouksilta, jonne menimme ystävieni kanssa. Kuvasta saattaa nähdä, että tälle paikalle on muodostunut kolme pientä allasta. Niihin oli hauska hyppiä ja vesiputousten alla sai kunnon suihkun.

Me yövyimme paikallisille asukkaille tyypillisessä “longhouse:ssa”. Longhouse rakennetaan bambusta ja perinteisesti se on suuri ja pitkulainen talo, jossa on riittämiin huoneita koko perheelle, tai oikeastaan koko suvulle. Muutaman tutun paikallisen perheessä lapsia on 10-16. Jep, tarvitaan iso longhouse.

Alla kuva majapaikkamme terassilta ja huoneesta. Patjana toimi bambumatto ja tyynynä puusta tehty pyöränsatulaa muistuttava möhkäle, joka onneksi oli myös vähän pehmustettu.

Yhtenä päivänä kipusimme korkealle kukkulalle, josta näimme “toiselle puolelle” Borneota, Indonesiaan. Sillä puolen maata kutsutaan Kalimantaniksi. Näytti aika samanlaiselta mettältä kuin Malesian Borneokin. Alla kuva.

Merenpinnalla

On vaikea enää visualisoida Nepalin vuoristomaisemia. Olen juuri ja juuri merenpinnan päällä Thaimaassa. Ikään kuin pudotettuna siihen Katmandun yli 1300 metristä ihmettelemään. Tässä välissä Kuala Lumpur pyöritti pään mukavasti sekaisin, nyt on vuoro vähän hiljentyä.

Eteeni levittäytyy aakea laakea meri, joka päättyy kaukana horisontissa vaakasuoraan taivaanrantaan. Ei enää vuoria. Vedestä nousee saari ja siina olen minä, valkoisella hiekkarannalla. Olen lomalla. On ihanaa vain antaa hiekan paeta varpaiden välistä laiskasti rantaan lyövien aaltojen mukana.

Olo on edelleen epätodellinen. Muistot Nepalista tulvahtavat jatkuvasti mieleen. Ystävät täällä katsovat kummasti, kun intoilen pikkuasioista. Jopa Thaimaan lomasaarella on WIFI, langaton netti – joka oikeasti toimii. Ja miten kätevää, kun esim. kännykän voi ladata milloin vain. Nepalissa kännystä tuppasi loppua mehu aina silloin, kun sähköä ei saisi tuntikausiin. Täällä vieläkin reaktioni on tunkea jotakin pistokkeeseen, “jos” sähköä on. (Se siitä sähkönsäästämisestä.)

Tervetullut herkku elämään on jäätelö. Ahh. En voi olla syömättä sitä lähes joka päivä. Nepalissa jätskiä ei ollut viisasta heittää vatsalaukkuun, sillä kauppojen pakkaset sulivat päivittäin sähkökatkojen aikaan ja jätskiin pääsee täten muhimaan aika terhakat pöpöt. Magnum Multiple Bacteria (mukavasti uudelleen muotoutunut sulamisten seurauksena) jäi aina kaupan pakastealtaaseen. Mutta nyt jädeä saa pistellä menemään turvallisin mielin, nam!

Elämästä on tullut yht’äkkiä aika helppoa. Päivän kiperin kysymys on tilatako jäätelö vai pina colada…Rankkaa.

p.s Kotiintulosta: paluuta en ole vielä lyönyt lukkoon, mulla on tässä samalla työnhakuprosessi päällä, ja ajattelin että sitä voi tehdä pienen välimatkankin päästä…

p.p.s Mahtavaa miten moni on löytänyt lukemaan mun juttuja! Terveiset olarilaisille!!!

Melkein kotona

Nepalista ei kuulu enää. Mutta en ihan vielä ole tulossa Suomeenkaan… Lennähdin Malesiaan (missä asuin vuoden 2006-2007) ja nyt tuntuu jo melkein siltä kuin olisin tullut kotiin! Tuttu kuuma ja kostea ilma lennähti kasvoille lentokentällä ja kaupungin tuoksut toivat heti voimakkaita muistoja. Suitsuke tuoksuu täällä erilaiselle kuin Nepalissa, ruoassa ovat toiset aromit ja maitoteestä puuttuu ehkä kardemumma.

Tuollaisissa asioissa puhutaan vivahde-eroista, Aasialaisista maista ja kulttuureista löytyy paljon samoja piirteitä. Mutta muuten elämässä on paljon mullistavia eroja, jotka vähän nyt säväyttävät. Vaihdoin makuupussissa nukkumisen pimeässä ja kylmässä trooppiseen kuumuuteen ja sähkövalojen loisteeseen. Käännän huoneeni ilmastoinninkin +26:een, nautin lämmöstä…

Kuala Lumpur on moderni suurkaupunki. Ympäristönmuutos on itse asiassa niin kokonaisvaltainen, että tuntuu kuin olisi hypännyt toiselle planeetalle. Katmandun pölyiset ja kuoppaiset pikkutiet ovat kasvaneet 8 kaistaisiksi tieverkostoiksi. Matalat kerrostalot ovat venähtäneet huimaavan korkeiksi pilvenpiirtäjiksi. Joka paikassa on valoa. Päivisin porottaa aurinko ja iltaisin kaupunki on yhtä valomerta – ilman sähkökatkoja!

On aika varmaa, että sekoan täällä muutamassa päivässä.

Loppu häämöttää

Pian on aika jättää Himalajan värikäs kulttuuri, sen pyhät lehmät ja temppelit. Kahdeksan kuukauden työjakso Nepalilaisessa ihmisoikeus- ja kehitysyhteistyöjärjestössä CWISH:ssä on nyt takanapäin. Viime keväästä kun saavuin on pitkä aika. Tähän väliin mahtuu paljon asioita – joita on tullut blogissa purettua (nyt moni “vakava” mielipiteeni lähinnä naurattaa).

Se mikä ensin oli Nepalissa outoa, on tänään normaalia. Listaan tähän pari mieleen tulevaa juttua, joihin olen täällä tottunut.

• Taxit ovat kooltaan puolta pienempiä kuin Suomessa, mutta kuskien mahti on kolminkertainen. Taxikuskien ei tarvitse suostua ajamaan sinne minne haluat ja he voivat pyytää maksuksi minkä rahasumman tahansa

• Lehmien hengailu kaikkialla muualla paitsi laitumilla on luonnollista

• Kuolleet rotat kuuluvat kaduille siinä missä loputtomat roskakasatkin

• Mellakkapoliisien läsnäolo kaduilla kilvet ja pamput valmiina kuuluu arkeen. En enää edes kiinnitä huomiota siihen, kun ohitseni marssii partio aseet olilla.

• Vatsatauti kerran kuussa on normaalia

• Sähköä ei tietenkään ole koko päivää, jos nyt pari tuntia päivässä niin kiva juttu. Sähköä on säästettävä kuin kallisarvoista kultaa. Ei tulisi mieleenkään jättää vaikka paahtimen töpseliä seinään kiinni kuluttamaan sähköä. Huh huh, järkyttävä ajatus

• Polttoainettakaan ei aina yksinkertaisesti vain ole. Naapurini keräsi pahvia, kun hän halusi laittaa illallisen, eikä ollut saanut kaasua hellaansa. Toivottavasti nuotiota ei tehty keittiöön

• Lakkoja voidaan järjestää mistä syystä vaan. Kuten jos banaanien hinta tuntuu liian korkealta, aviomies on jättänyt (yhden naisen show) tai paras syy: lakkoilu lakkoilua vastaan

• Ihminen kantamassa neljä kertaa itsensä kokoista lastia on tavanomainen näky.

• Asun ison koulurakennuksen katolla, missä ei ole mitään outoa

• Kylpyhuoneeni on parvekkeella erikseen, tietenkin. Samoin keittiööni mennään ulkokautta

• Suihkusta ei tule kuumaa vettä, jos ei ole ollut aurinkoista (ja aurinkopaneeleiden tuottamalla sähköllä on vesi voitu kuumentaa)

• Suihkussa on pidettävä suu visusti kiinni, hammasharjaakaan ei saa huuhdella hanavedessä, yhtä hyvin voisi nauttia vettä katuojasta

• Vaatteita kuivatetaan levittämällä ne maahan aurinkoon (miten niin ne tulevat uudelleen likaisiksi?)

• Kaikista laitteista kattiloista hanoihin jää kahva käteen ennemmin tai myöhemmin. Tämä on Nepalin Kiina-ilmiö. Kiina dumppaa skeidat tehdastuotteensa sinne missä kukaan ei kysele, Nepaliin. Kiinalaisilla tuotteilla on karu maine täällä

• Kun haluan elehtiä olevani samaa mieltä, en nyökyttele päätäni, vaan keinuttelen sitä puolelta toiselle

• En odottele ketään enkä mitään katua ylittäessäni, painelen vaan sinne liikenteen sekaan ja pujottelen autojen välistä tien yli.

Kuinka kauan selviydyn hengissä, tai järjissäni Suomeen palattuani?

Tuota listaa voisi varmaan jatkaa loputtomiin, vaikka olen varmaan aika sokea monille asioille jotka joskus olisivat hämmentäneet. Tapani ja odotukseni ovat muuttuneet. En enää edes kuvittele, että asioita voisi tehdä jonkun aikataulun mukaan. Nepalilaiset elävät hetkessä, piste. Huominen on yhtä kaukana kuin ensi vuosi – ei sitä kannata vielä tarkkaan suunnitella. Vaikka kuinka olin työpaikalla yrittänyt ilmoitella etukäteen, että maanantaina tulen viimeisen kerran töihin, niin minua katsottiin suut ammollaan tehdessäni lähtöä ja ilmoittaessani (taas), että kyseessä on viimeinen päiväni. Ei, eihän se käy, tulet vielä huomenna jotta voimme järjestää ”farewell-ceremonyn”! Kiesus, ajattelin. Nepalilaiset seremoniat ovat usein paisuteltuja, suomalaiselle niin teennäisen oloisia ja koomisia. Mutta tämä oli poikkeus, olin todella saanut ystäviä Nepalista. CWISH:n työntekijät halusivat vain kiittää, ja he tekivät sen kauniisti.

Kokoonnuimme isoon huoneeseen ja istuimme kaikki lattialla tyynyjen päällä, kuten aina Nepalissa kokoustetaan. Jokainen kertoi vähän ajatuksiaan minusta ja juttelimme mukavia. Sain upeita lahjoja (yllättävän vähän kitch-tyyppistä roinaa, joka on äärettömän suosittua täällä), mutta ennen kaikkea sain päätökseen sen, minkä takia tänne lähdin. Auttamaan CWISH:iä työssään, auttamaan taistelussa lapsityövoiman käyttöä vastaan, auttamaan ihmisoikeuksien puolustamisessa. Olin osa Suomen ja Nepalin välistä kehitysyhteistyötä. Voin lähteä nyt hyvilläni, tein sen minkä pystyin ja tiedän, että se riittää.

CWISH -järjestöä tulen aina arvostamaan suuresti. En tiedä miten he pystyvät olemaan niin tehokkaita kaiken kaaoksen ja Nepalia leimaavan epävarmuuden keskellä. Mutta joku onkin sanonut:

”Idiootit pitävät yllä järjestystä, nerot hallitsevat kaaoksen.”

Irtiotto Katmandusta

Himalajasta etelään on Nepal ja sitten on Katmandu. Ne ovat kaksi aivan eri paikkaa ja maailmaa. Katmandun kävijä ei voi sanoa tuntevansa Nepalin. Kaupungissa on oma viehätyksensä ja hyvä vibansa, mutta oppiakseen todella tuntemaan Nepalia Katmandusta on lähdettävä pois.

Otin juuri parin viikon irtioton Katmandusta ja sain taas todeta yllä mainitun. Halusin toteuttaa yhden unelmistani: päästä Himalajan vuoriston keskelle ja olla vaan. Odotukset olivat kovat, kun kerran olivat kasvaneet varmaan puolet elämästäni.

Vuodenaikana talvi ei ole miellyttävin vaellusaika Nepalissa. Vuorilla on todellakin kylmä. Pitää olla sopivasti vinksahtanut, että osaa ajatella vain kuinka mukavaa, ettei muita vaeltajia juuri ole, ja lumivyöryvaaratkin ovat varmasti liioiteltuja. Itse kykenin jopa olemaan sitä mieltä, että koska Katmandussakaan ei ole sähköä ja lämpöä (sähköt ovat katki 16h päivässä), niin yhtä hyvin voi lähteä kokemaan saman paremmilla maisemilla.

Tosiaan, tähän väliin kerron että Nepalissa on meneillään vakava energiakriisi. Vain kymmenellä miljoonalla 28 miljoonasta on edes sähköt (ja sen käyttö on varsin vaatimatonta länsimaiseen kulutukseen verrattuna), mutta heillekään ei sitä riitä. Niinpä sähköä säännöstellään katkaisemalla sen saanti kaupunkialue kerrallaan vuoron perään. Katkot seuraavat viikoittaista aikataulua, joten niiden kanssa oppii elämään. Nepalin energiantuotanto vaihtelee vuodenajoittain. Koska suurin osa sähköstä tuotetaan vesivoimalla, sitä saadaan vähiten talvisin, joka on kuivaa aikaa, ja eniten kesällä monsuunien aikaan. Talvisin sähkön tarve myös kasvaa lämmityksen takia, joten pulassa ollaan. Tämä talvi on paha. Viime vuonna viikoittainen sähkökatkomäärä oli maximissaan jotain 50h luokkaa, nyt se on tuplat, 108h/vko. En tiedä voitteko kuvitella miltä tällainen tuntuu…se on omituista. Valoa ja lämpöä ei vain ole. Yksinkertaisia asioita ei voi tehdä ja kaupunkimaisema on iltaisin aivan pilkkopimeä. Onneksi kotona on kaasuhella ruoanlaittoon ja työpaikalle hankittiin generaattori, jotta voi töitä tehdä. Nepalilaiset ihmettelevät, kun kerron ettei suomessa ole sähkökatkoaikatauluja. ”Onko teillä sähköä ympäri vuorokauden? Ooo…”

Ja nyt takaisin irtiottooni. Lähdimme yhtä lailla intoa puhkuvan matkakumppanini, Gavinin, kanssa pimeästä Katmandusta länteen Annapurnan vuoristoalueelle. Kohteenamme Annapurna base camp (ABC) 4130 metrin korkeudella. Pakkomielteeni päästä kokemaan Himalaja läheltä pisti valitsemaan reitin, joka vie nimenomaan aivan vuorten keskelle. Lähemmäs päästäkseen pitäisi olla vuorikiipeilijä. Base campia ympäröi 7000-8000 metriin nousevat vuoret täydet 360 astetta. Sinne!

Alla kuva vuoristosta, jonka keskelle aioimme suin päin suoraan kävellä.

Reitti on paljon kuljettu, joten matkan varrelta löytyy kaikkea mitä normivaeltaja tarvitsee. Majoitus tapahtuu simppeleissä vierasmajoissa alueen pienissä kylissä tai muuten vaan reitin varrelle nousseissa parin majapaikan keskittymissä. Jokainen yrittäjä mainostaa kuumaa pizzaa, länkkäreiden toiveet tuntien.

Ikinä ei tarvinnut stressata, ehtiikö kävellä ennen pimeää seuraavalle yöpymispaikalle, sillä sopivia paikkoja on melkeinpä tunnin kävelymatkan välein. Ne olivat myös varsin mukavia (vaatimustasomme oli tosin melko matala..). Ruoka niissä oli hyvää ja sitä sai paljon. Kylmyys kuului asiaan ja niinpä myös jokailtainen rommipaukku.

Alla kuva yhdestä tyypillisestä majapaikasta (jossa muuten vietimme joulupäivän, jouluateriana toimi tänä vuonna nepalilaisten kansallisruoka, dhal bhat). Vasemmalla on kaikille yhteinen ruokailutila, oikealla huoneet. Tässä myös kuva huoneestamme.

Kuljimme kylästä toiseen ja vuorten rinteitä ylös alas kokonaisuudessaan 9 päivää. Samalla kaikki muu maailmassa unohtui, paitsi ne maisemat ja ihmiset, jotka loivat meille unohtumattoman kokemuksen. Millään muulla ei vain ollut väliä, miksi olisi? Vaelluksella ei voi muuta kuin laittaa jalkaa toisen eteen ja katsoa ympärille. Luonnon kauneutta Himalajalla ei kyllästy ihastelemaan. Kuljimme välillä pauhuavan joen vartta, välillä korkealla pilvien yläpuolella – kuin myös niiden sisällä ja alla, jolloin satoi vettä, lunta tai rakeita. Aurinko myös paistoi ja välillä sai hikoilla t-paidoissa.

Alla kuvia matkan varrelta.

Sain unelmani olla vaan Himalajan vuorten keskellä viimeistään base campissa. Saavuimme sinne illan tullessa, jolloin emme nähneet ympäröiviä vuoria pilvien peittäessä ne. Olimme rättiväsyneitä, hapen vähäisyys aiheutti päänsärkyä ja viimeiset tunnit oli tehnyt mieli pysähtyä 10 metrin välein haukkomaan henkeä. Olimme vain järjettömän onnellisia päästessämme pääkohteeseemme, joka siintää alla olevassa kuvassa.

Yö base campissa oli hirmu kylmä, ulkona ja sisällä oli pakkasta kymmenisen astetta (majoituspaikkojen seinät kiveä ja vaneria & ikkunat vetävät). Aamulla vasta tajusimme missä olimme, kun aurinko nousi pilvettömälle taivaalle ja valaisi ympäröivät vuoret. Näky oli aivan käsittämätön. Olin nähnyt nämä samat vuorenhuiput niin moneen otteeseen satojen kilometrien päästä, että oli hämmentävää kun ne yht’äkkiä olivat aivan siinä silmien edessä, joka puolella. Hymyä oli vaikea pidätellä sinä aamuna. Valitettavasti näkymiä oli aika mahdoton ikuistaa kuviin, mutta alla pari yritystä.

Hienointa reissussa ei kuitenkaan ollut Annapurna base campissa käynti, vaan itse matkanteko, jonka etappeihin base camp kuului. Elämyksiä koimme kaiken aikaa, liittyen luontoon, toisiimme, itseemme tai muihin ihmisiin. Kuulimme kaikenlaisia elämäntarinoita, tapasimme lapsen jolla oli varpaita ja sormia yksi liikaa joka raajalle ja moni pikku paikka nousee meidän muistoissa tärkeäksi syystä tai toisesta. Niin basecampia kuin muulle maailmalle tuntematonta Dhampustakaan emme koskaan unohda. Käytimme vähän enemmän aikaa paluumatkaan, joka oli pääasiassa eri kuin menomatka. Pysähdyimme nauttimaan kunnolla reitin varrelle osuvista kuumista lähteistä, jotka hellivät mukavasti väsyneitä jalkoja. Uusi vuosi vaihtui myös vuorilla, ansaittujen Everest-oluiden kyydittämänä – valloitimme pari vuorta, ehe-ehe..

Paluu Katmanduun oli kuin olisi astunut johonkin kummalliseen Nepalin rinnakkaistodellisuuteen. Eihän Nepal ole melua, saasteita, tungosta, autoruuhkia, tööttääviä mopoja ja loputtomia haisevia roskakasoja? On ja ei. Sitä on Katmandu. Olimme olleet päivän perillä, kun teillä roihusivat jo renkaat ja mielenosoitukset pakottivat autosta ulos kävelemään kauppakassien kanssa Katmandun katuja ylös alas. Happea ei taaskaan ollut ilmassa tarpeeksi keuhkoillemme. Ja sanoisin että maisemat olivat kyllä paremmat Himalajalla!

P:S. Suuren suuret kiitokset kaikille joulukorttien ja muiden joulutoivotusten lähettäjille!!! Olen aivan otettu muistamisesta ja viitseliäisyydestä pistää posti kulkemaan tänne asti, sain varmaan enemmän kortteja kuin ikinä ennen ja arvostan niin jokaikistä. Minnuu ei olla unohdettu Nepaliin, jesh.

Hauskaa joulua!

Hei vaan ja hauskaa joulua kaikille! Täälläkin on maisteltu glögiä ja pipareita pikkujoulujen merkeissä. Nyt edessä on parin viikon joululoma – luminen sellainen, sillä lähden trekkailemaan vuorille…Kuulemisiin ensi vuonna!