Loppu häämöttää

Pian on aika jättää Himalajan värikäs kulttuuri, sen pyhät lehmät ja temppelit. Kahdeksan kuukauden työjakso Nepalilaisessa ihmisoikeus- ja kehitysyhteistyöjärjestössä CWISH:ssä on nyt takanapäin. Viime keväästä kun saavuin on pitkä aika. Tähän väliin mahtuu paljon asioita – joita on tullut blogissa purettua (nyt moni “vakava” mielipiteeni lähinnä naurattaa).

Se mikä ensin oli Nepalissa outoa, on tänään normaalia. Listaan tähän pari mieleen tulevaa juttua, joihin olen täällä tottunut.

• Taxit ovat kooltaan puolta pienempiä kuin Suomessa, mutta kuskien mahti on kolminkertainen. Taxikuskien ei tarvitse suostua ajamaan sinne minne haluat ja he voivat pyytää maksuksi minkä rahasumman tahansa

• Lehmien hengailu kaikkialla muualla paitsi laitumilla on luonnollista

• Kuolleet rotat kuuluvat kaduille siinä missä loputtomat roskakasatkin

• Mellakkapoliisien läsnäolo kaduilla kilvet ja pamput valmiina kuuluu arkeen. En enää edes kiinnitä huomiota siihen, kun ohitseni marssii partio aseet olilla.

• Vatsatauti kerran kuussa on normaalia

• Sähköä ei tietenkään ole koko päivää, jos nyt pari tuntia päivässä niin kiva juttu. Sähköä on säästettävä kuin kallisarvoista kultaa. Ei tulisi mieleenkään jättää vaikka paahtimen töpseliä seinään kiinni kuluttamaan sähköä. Huh huh, järkyttävä ajatus

• Polttoainettakaan ei aina yksinkertaisesti vain ole. Naapurini keräsi pahvia, kun hän halusi laittaa illallisen, eikä ollut saanut kaasua hellaansa. Toivottavasti nuotiota ei tehty keittiöön

• Lakkoja voidaan järjestää mistä syystä vaan. Kuten jos banaanien hinta tuntuu liian korkealta, aviomies on jättänyt (yhden naisen show) tai paras syy: lakkoilu lakkoilua vastaan

• Ihminen kantamassa neljä kertaa itsensä kokoista lastia on tavanomainen näky.

• Asun ison koulurakennuksen katolla, missä ei ole mitään outoa

• Kylpyhuoneeni on parvekkeella erikseen, tietenkin. Samoin keittiööni mennään ulkokautta

• Suihkusta ei tule kuumaa vettä, jos ei ole ollut aurinkoista (ja aurinkopaneeleiden tuottamalla sähköllä on vesi voitu kuumentaa)

• Suihkussa on pidettävä suu visusti kiinni, hammasharjaakaan ei saa huuhdella hanavedessä, yhtä hyvin voisi nauttia vettä katuojasta

• Vaatteita kuivatetaan levittämällä ne maahan aurinkoon (miten niin ne tulevat uudelleen likaisiksi?)

• Kaikista laitteista kattiloista hanoihin jää kahva käteen ennemmin tai myöhemmin. Tämä on Nepalin Kiina-ilmiö. Kiina dumppaa skeidat tehdastuotteensa sinne missä kukaan ei kysele, Nepaliin. Kiinalaisilla tuotteilla on karu maine täällä

• Kun haluan elehtiä olevani samaa mieltä, en nyökyttele päätäni, vaan keinuttelen sitä puolelta toiselle

• En odottele ketään enkä mitään katua ylittäessäni, painelen vaan sinne liikenteen sekaan ja pujottelen autojen välistä tien yli.

Kuinka kauan selviydyn hengissä, tai järjissäni Suomeen palattuani?

Tuota listaa voisi varmaan jatkaa loputtomiin, vaikka olen varmaan aika sokea monille asioille jotka joskus olisivat hämmentäneet. Tapani ja odotukseni ovat muuttuneet. En enää edes kuvittele, että asioita voisi tehdä jonkun aikataulun mukaan. Nepalilaiset elävät hetkessä, piste. Huominen on yhtä kaukana kuin ensi vuosi – ei sitä kannata vielä tarkkaan suunnitella. Vaikka kuinka olin työpaikalla yrittänyt ilmoitella etukäteen, että maanantaina tulen viimeisen kerran töihin, niin minua katsottiin suut ammollaan tehdessäni lähtöä ja ilmoittaessani (taas), että kyseessä on viimeinen päiväni. Ei, eihän se käy, tulet vielä huomenna jotta voimme järjestää ”farewell-ceremonyn”! Kiesus, ajattelin. Nepalilaiset seremoniat ovat usein paisuteltuja, suomalaiselle niin teennäisen oloisia ja koomisia. Mutta tämä oli poikkeus, olin todella saanut ystäviä Nepalista. CWISH:n työntekijät halusivat vain kiittää, ja he tekivät sen kauniisti.

Kokoonnuimme isoon huoneeseen ja istuimme kaikki lattialla tyynyjen päällä, kuten aina Nepalissa kokoustetaan. Jokainen kertoi vähän ajatuksiaan minusta ja juttelimme mukavia. Sain upeita lahjoja (yllättävän vähän kitch-tyyppistä roinaa, joka on äärettömän suosittua täällä), mutta ennen kaikkea sain päätökseen sen, minkä takia tänne lähdin. Auttamaan CWISH:iä työssään, auttamaan taistelussa lapsityövoiman käyttöä vastaan, auttamaan ihmisoikeuksien puolustamisessa. Olin osa Suomen ja Nepalin välistä kehitysyhteistyötä. Voin lähteä nyt hyvilläni, tein sen minkä pystyin ja tiedän, että se riittää.

CWISH -järjestöä tulen aina arvostamaan suuresti. En tiedä miten he pystyvät olemaan niin tehokkaita kaiken kaaoksen ja Nepalia leimaavan epävarmuuden keskellä. Mutta joku onkin sanonut:

”Idiootit pitävät yllä järjestystä, nerot hallitsevat kaaoksen.”

~ Kirjoittanut eijaoksanen : tammikuu 21, 2009.