Siinä samaan aikaan minua myös pelotti palata Suomeen. Miltä se tuntuu, kun on ollut taas pääosan vuotta poissa? Ystävät ovat muuttaneet, valmistuneet, menneet naimisiin, tulleet raskaaksi, tai vaan tottuneet elämään ilman minua. Miltä tuntuu astua taas bussiin, jossa ruuhka-aikoja lukuun ottamatta on paikka jokaiselle? Missä olikaan bussikorttini, se ”high tech” vehje, joka sivuuttaa ryppyisten rupioiden kanssa sähläämisen nepalilaisen rahastajan kanssa? Olin itse käynyt läpi lukemattomia muutoksia omassa elämässäni tottuakseni ja pärjätäkseni Nepalissa, nyt olisi totuttava ja pärjättävä taas Suomessa.

Viikon elin euforisessa olotilassa, huoletta ja nauttien kaikesta. Ah mikä ihana talvi, kirpakka ilma ja valkoinen maa! Lähdin kävelylle meren jäälle ja hiihtämään metsään. Yllätin ystäviä ja nautin ikävöidyistä suomalaisista ruoista. Valion maidosta. Suomessa on ihanaa ja helppoa. Suihkussa voi vaikka pestä hampaat, kaupassa voi kysyä myyjän mielipidettä ja saada vastaukseksi ihan oikeaa tietoa, jopa: ”sinun ei kannata tätä ostaa”. Ja kadulla olen kuin kuka tahansa muu. Tiedän kulttuuriset käyttäytymiskoodit, missä kävellä ja milloin hymyillä. Ei enää jatkuvaa arvailua siitä, miten sinun odotetaan eri tilanteissa käyttäytyvän.

Toisella viikolla iskee arki kuin krapula. Tuijotan ihmisiä ratikassa ja mietin, kuinka hiljaista ja järjettömän järjestelmällistä kaikkialla onkaan. Ratikka lipuu minuuttiaikataulunsa mukaan. Vaunuissa kukaan ei puhu. Ja miten mustavalkoista ulkona on! Nepalissa näkökenttä täyttyi väreistä. Katujen varsien kangaskaupat huusivat kirkkaita värejä ja villejä kuvioita. Ihmistungoksissa vaatteet räiskyivät pinkkiä, keltaista, vihreää ja naisten pikimustat tukat sekä runsaat korut jotenkin täydensivät näkymän värikylläisyyttä. Kuvittelen miltä näyttäisi yksi nepalilainen nainen siinä ratikassa harmaiden suomalaisten seassa. Huvittaa.

Arki iskee monin eri tavoin. Työnhaku ja elämän uudelleenjärjestäminen vaativat nyt energiaa ja määrätietoisuutta. Hetkittäin ahdistaa, mutta tämä on todellisuutta, jossa nyt haluan elää ja josta nyt koen uudenlaista kiitollisuutta. Suomessa on ihanaa, ja sitä arkea on turha pelätä. Ehkä opin Nepalissa sopeutumaan kaikkeen mahdolliseen…Talouslamakin oli siellä päällä kaiken aikaa eniveis.

Nopeasti olen kuin muut Suomalaiset. Haluan olla ajan suhteen tehokas, ihastelen kuinka helmikuiset päivät pitenevät ja juon paljon kahvia. Kokemus kehitysyhteistyöstä Nepalissa oli loistava, kliseisesti sanoen päivääkään en vaihtaisi pois. Mutta silti on mukavaa olla taas kotona jatkamassa tänne jäänyttä elämää.

Kiitos kaikille jotka olette jaksaneet käydä lukemassa blogiani. Tästä edes päin juttelen mieluusti kaikesta ihan kasvotusten ☺ Muuten, tähän päivään mennessä blogia on käyty lukemassa 4520 kertaa, mikä tarkoittaa noin 500 käyntiä kuukautta kohden ja hurjan paljoa minulle. Kiva että on jaksanut kiinnostaa!

Kuala Lumpur toimii näinä päivinä hyvänä tukikohtana, mutta siellä saa äkkiä yliannostuksen kauppakeskuksista ja pintaliidosta. Äskettäin lähdin moikkaamaan ystävää Malesian itäosiin, Borneon saarelle Sarawakiin.

Sarawakista löytää lungimman Malesian. Paikalliset kertovat viikonloppuharrastuksiinsa kuuluvan mm. vesiputousmetsästyksen. Kyseessä on siis viidakossa samoilua, jonka päämääränä on löytää luonnon taikomia vesiputouksia, joiden alla on mukava vilvoitella. Näitä riittää kuulemma loputtomiin, mutta niiden elonkaari saattaa olla hyvin lyhyt, siksi niitä “metsästetään”. Kun ilta koittaa näppärät Sarawakilaiset ottavat viidakkoveitset lanteilta (kuulostaa aika “villiltä”, mutta ihan perusjamppoja nämä tyypit ovat, arkkitehdistä taxi-kuskiin) ja rakentavat majan. Kaikkeista hauskinta musta on se, että monen repusta löytyy riippumatto ja se voidaan sitoa melkein minne vain. Lounaallakin on kiva lekotella omassa riippumatossa.

Alla kuvia vesiputouksilta, jonne menimme ystävieni kanssa. Kuvasta saattaa nähdä, että tälle paikalle on muodostunut kolme pientä allasta. Niihin oli hauska hyppiä ja vesiputousten alla sai kunnon suihkun.

Me yövyimme paikallisille asukkaille tyypillisessä “longhouse:ssa”. Longhouse rakennetaan bambusta ja perinteisesti se on suuri ja pitkulainen talo, jossa on riittämiin huoneita koko perheelle, tai oikeastaan koko suvulle. Muutaman tutun paikallisen perheessä lapsia on 10-16. Jep, tarvitaan iso longhouse.

Alla kuva majapaikkamme terassilta ja huoneesta. Patjana toimi bambumatto ja tyynynä puusta tehty pyöränsatulaa muistuttava möhkäle, joka onneksi oli myös vähän pehmustettu.

Yhtenä päivänä kipusimme korkealle kukkulalle, josta näimme “toiselle puolelle” Borneota, Indonesiaan. Sillä puolen maata kutsutaan Kalimantaniksi. Näytti aika samanlaiselta mettältä kuin Malesian Borneokin. Alla kuva.

On vaikea enää visualisoida Nepalin vuoristomaisemia. Olen juuri ja juuri merenpinnan päällä Thaimaassa. Ikään kuin pudotettuna siihen Katmandun yli 1300 metristä ihmettelemään. Tässä välissä Kuala Lumpur pyöritti pään mukavasti sekaisin, nyt on vuoro vähän hiljentyä.

Eteeni levittäytyy aakea laakea meri, joka päättyy kaukana horisontissa vaakasuoraan taivaanrantaan. Ei enää vuoria. Vedestä nousee saari ja siina olen minä, valkoisella hiekkarannalla. Olen lomalla. On ihanaa vain antaa hiekan paeta varpaiden välistä laiskasti rantaan lyövien aaltojen mukana.

Olo on edelleen epätodellinen. Muistot Nepalista tulvahtavat jatkuvasti mieleen. Ystävät täällä katsovat kummasti, kun intoilen pikkuasioista. Jopa Thaimaan lomasaarella on WIFI, langaton netti – joka oikeasti toimii. Ja miten kätevää, kun esim. kännykän voi ladata milloin vain. Nepalissa kännystä tuppasi loppua mehu aina silloin, kun sähköä ei saisi tuntikausiin. Täällä vieläkin reaktioni on tunkea jotakin pistokkeeseen, “jos” sähköä on. (Se siitä sähkönsäästämisestä.)

Tervetullut herkku elämään on jäätelö. Ahh. En voi olla syömättä sitä lähes joka päivä. Nepalissa jätskiä ei ollut viisasta heittää vatsalaukkuun, sillä kauppojen pakkaset sulivat päivittäin sähkökatkojen aikaan ja jätskiin pääsee täten muhimaan aika terhakat pöpöt. Magnum Multiple Bacteria (mukavasti uudelleen muotoutunut sulamisten seurauksena) jäi aina kaupan pakastealtaaseen. Mutta nyt jädeä saa pistellä menemään turvallisin mielin, nam!

Elämästä on tullut yht’äkkiä aika helppoa. Päivän kiperin kysymys on tilatako jäätelö vai pina colada…Rankkaa.

p.s Kotiintulosta: paluuta en ole vielä lyönyt lukkoon, mulla on tässä samalla työnhakuprosessi päällä, ja ajattelin että sitä voi tehdä pienen välimatkankin päästä…

p.p.s Mahtavaa miten moni on löytänyt lukemaan mun juttuja! Terveiset olarilaisille!!!

Tuollaisissa asioissa puhutaan vivahde-eroista, Aasialaisista maista ja kulttuureista löytyy paljon samoja piirteitä. Mutta muuten elämässä on paljon mullistavia eroja, jotka vähän nyt säväyttävät. Vaihdoin makuupussissa nukkumisen pimeässä ja kylmässä trooppiseen kuumuuteen ja sähkövalojen loisteeseen. Käännän huoneeni ilmastoinninkin +26:een, nautin lämmöstä…

Kuala Lumpur on moderni suurkaupunki. Ympäristönmuutos on itse asiassa niin kokonaisvaltainen, että tuntuu kuin olisi hypännyt toiselle planeetalle. Katmandun pölyiset ja kuoppaiset pikkutiet ovat kasvaneet 8 kaistaisiksi tieverkostoiksi. Matalat kerrostalot ovat venähtäneet huimaavan korkeiksi pilvenpiirtäjiksi. Joka paikassa on valoa. Päivisin porottaa aurinko ja iltaisin kaupunki on yhtä valomerta – ilman sähkökatkoja!

On aika varmaa, että sekoan täällä muutamassa päivässä.

Pian on aika jättää Himalajan värikäs kulttuuri, sen pyhät lehmät ja temppelit. Kahdeksan kuukauden työjakso Nepalilaisessa ihmisoikeus- ja kehitysyhteistyöjärjestössä CWISH:ssä on nyt takanapäin. Viime keväästä kun saavuin on pitkä aika. Tähän väliin mahtuu paljon asioita – joita on tullut blogissa purettua (nyt moni “vakava” mielipiteeni lähinnä naurattaa).

Se mikä ensin oli Nepalissa outoa, on tänään normaalia. Listaan tähän pari mieleen tulevaa juttua, joihin olen täällä tottunut.

• Taxit ovat kooltaan puolta pienempiä kuin Suomessa, mutta kuskien mahti on kolminkertainen. Taxikuskien ei tarvitse suostua ajamaan sinne minne haluat ja he voivat pyytää maksuksi minkä rahasumman tahansa

• Lehmien hengailu kaikkialla muualla paitsi laitumilla on luonnollista

• Kuolleet rotat kuuluvat kaduille siinä missä loputtomat roskakasatkin

• Mellakkapoliisien läsnäolo kaduilla kilvet ja pamput valmiina kuuluu arkeen. En enää edes kiinnitä huomiota siihen, kun ohitseni marssii partio aseet olilla.

• Vatsatauti kerran kuussa on normaalia

• Sähköä ei tietenkään ole koko päivää, jos nyt pari tuntia päivässä niin kiva juttu. Sähköä on säästettävä kuin kallisarvoista kultaa. Ei tulisi mieleenkään jättää vaikka paahtimen töpseliä seinään kiinni kuluttamaan sähköä. Huh huh, järkyttävä ajatus

• Polttoainettakaan ei aina yksinkertaisesti vain ole. Naapurini keräsi pahvia, kun hän halusi laittaa illallisen, eikä ollut saanut kaasua hellaansa. Toivottavasti nuotiota ei tehty keittiöön

• Lakkoja voidaan järjestää mistä syystä vaan. Kuten jos banaanien hinta tuntuu liian korkealta, aviomies on jättänyt (yhden naisen show) tai paras syy: lakkoilu lakkoilua vastaan

• Ihminen kantamassa neljä kertaa itsensä kokoista lastia on tavanomainen näky.

• Asun ison koulurakennuksen katolla, missä ei ole mitään outoa

• Kylpyhuoneeni on parvekkeella erikseen, tietenkin. Samoin keittiööni mennään ulkokautta

• Suihkusta ei tule kuumaa vettä, jos ei ole ollut aurinkoista (ja aurinkopaneeleiden tuottamalla sähköllä on vesi voitu kuumentaa)

• Suihkussa on pidettävä suu visusti kiinni, hammasharjaakaan ei saa huuhdella hanavedessä, yhtä hyvin voisi nauttia vettä katuojasta

• Vaatteita kuivatetaan levittämällä ne maahan aurinkoon (miten niin ne tulevat uudelleen likaisiksi?)

• Kaikista laitteista kattiloista hanoihin jää kahva käteen ennemmin tai myöhemmin. Tämä on Nepalin Kiina-ilmiö. Kiina dumppaa skeidat tehdastuotteensa sinne missä kukaan ei kysele, Nepaliin. Kiinalaisilla tuotteilla on karu maine täällä

• Kun haluan elehtiä olevani samaa mieltä, en nyökyttele päätäni, vaan keinuttelen sitä puolelta toiselle

• En odottele ketään enkä mitään katua ylittäessäni, painelen vaan sinne liikenteen sekaan ja pujottelen autojen välistä tien yli.

Kuinka kauan selviydyn hengissä, tai järjissäni Suomeen palattuani?

Tuota listaa voisi varmaan jatkaa loputtomiin, vaikka olen varmaan aika sokea monille asioille jotka joskus olisivat hämmentäneet. Tapani ja odotukseni ovat muuttuneet. En enää edes kuvittele, että asioita voisi tehdä jonkun aikataulun mukaan. Nepalilaiset elävät hetkessä, piste. Huominen on yhtä kaukana kuin ensi vuosi – ei sitä kannata vielä tarkkaan suunnitella. Vaikka kuinka olin työpaikalla yrittänyt ilmoitella etukäteen, että maanantaina tulen viimeisen kerran töihin, niin minua katsottiin suut ammollaan tehdessäni lähtöä ja ilmoittaessani (taas), että kyseessä on viimeinen päiväni. Ei, eihän se käy, tulet vielä huomenna jotta voimme järjestää ”farewell-ceremonyn”! Kiesus, ajattelin. Nepalilaiset seremoniat ovat usein paisuteltuja, suomalaiselle niin teennäisen oloisia ja koomisia. Mutta tämä oli poikkeus, olin todella saanut ystäviä Nepalista. CWISH:n työntekijät halusivat vain kiittää, ja he tekivät sen kauniisti.

Kokoonnuimme isoon huoneeseen ja istuimme kaikki lattialla tyynyjen päällä, kuten aina Nepalissa kokoustetaan. Jokainen kertoi vähän ajatuksiaan minusta ja juttelimme mukavia. Sain upeita lahjoja (yllättävän vähän kitch-tyyppistä roinaa, joka on äärettömän suosittua täällä), mutta ennen kaikkea sain päätökseen sen, minkä takia tänne lähdin. Auttamaan CWISH:iä työssään, auttamaan taistelussa lapsityövoiman käyttöä vastaan, auttamaan ihmisoikeuksien puolustamisessa. Olin osa Suomen ja Nepalin välistä kehitysyhteistyötä. Voin lähteä nyt hyvilläni, tein sen minkä pystyin ja tiedän, että se riittää.

CWISH -järjestöä tulen aina arvostamaan suuresti. En tiedä miten he pystyvät olemaan niin tehokkaita kaiken kaaoksen ja Nepalia leimaavan epävarmuuden keskellä. Mutta joku onkin sanonut:

”Idiootit pitävät yllä järjestystä, nerot hallitsevat kaaoksen.”

Otin juuri parin viikon irtioton Katmandusta ja sain taas todeta yllä mainitun. Halusin toteuttaa yhden unelmistani: päästä Himalajan vuoriston keskelle ja olla vaan. Odotukset olivat kovat, kun kerran olivat kasvaneet varmaan puolet elämästäni.

Vuodenaikana talvi ei ole miellyttävin vaellusaika Nepalissa. Vuorilla on todellakin kylmä. Pitää olla sopivasti vinksahtanut, että osaa ajatella vain kuinka mukavaa, ettei muita vaeltajia juuri ole, ja lumivyöryvaaratkin ovat varmasti liioiteltuja. Itse kykenin jopa olemaan sitä mieltä, että koska Katmandussakaan ei ole sähköä ja lämpöä (sähköt ovat katki 16h päivässä), niin yhtä hyvin voi lähteä kokemaan saman paremmilla maisemilla.

Tosiaan, tähän väliin kerron että Nepalissa on meneillään vakava energiakriisi. Vain kymmenellä miljoonalla 28 miljoonasta on edes sähköt (ja sen käyttö on varsin vaatimatonta länsimaiseen kulutukseen verrattuna), mutta heillekään ei sitä riitä. Niinpä sähköä säännöstellään katkaisemalla sen saanti kaupunkialue kerrallaan vuoron perään. Katkot seuraavat viikoittaista aikataulua, joten niiden kanssa oppii elämään. Nepalin energiantuotanto vaihtelee vuodenajoittain. Koska suurin osa sähköstä tuotetaan vesivoimalla, sitä saadaan vähiten talvisin, joka on kuivaa aikaa, ja eniten kesällä monsuunien aikaan. Talvisin sähkön tarve myös kasvaa lämmityksen takia, joten pulassa ollaan. Tämä talvi on paha. Viime vuonna viikoittainen sähkökatkomäärä oli maximissaan jotain 50h luokkaa, nyt se on tuplat, 108h/vko. En tiedä voitteko kuvitella miltä tällainen tuntuu…se on omituista. Valoa ja lämpöä ei vain ole. Yksinkertaisia asioita ei voi tehdä ja kaupunkimaisema on iltaisin aivan pilkkopimeä. Onneksi kotona on kaasuhella ruoanlaittoon ja työpaikalle hankittiin generaattori, jotta voi töitä tehdä. Nepalilaiset ihmettelevät, kun kerron ettei suomessa ole sähkökatkoaikatauluja. ”Onko teillä sähköä ympäri vuorokauden? Ooo…”

Ja nyt takaisin irtiottooni. Lähdimme yhtä lailla intoa puhkuvan matkakumppanini, Gavinin, kanssa pimeästä Katmandusta länteen Annapurnan vuoristoalueelle. Kohteenamme Annapurna base camp (ABC) 4130 metrin korkeudella. Pakkomielteeni päästä kokemaan Himalaja läheltä pisti valitsemaan reitin, joka vie nimenomaan aivan vuorten keskelle. Lähemmäs päästäkseen pitäisi olla vuorikiipeilijä. Base campia ympäröi 7000-8000 metriin nousevat vuoret täydet 360 astetta. Sinne!

Alla kuva vuoristosta, jonka keskelle aioimme suin päin suoraan kävellä.

Reitti on paljon kuljettu, joten matkan varrelta löytyy kaikkea mitä normivaeltaja tarvitsee. Majoitus tapahtuu simppeleissä vierasmajoissa alueen pienissä kylissä tai muuten vaan reitin varrelle nousseissa parin majapaikan keskittymissä. Jokainen yrittäjä mainostaa kuumaa pizzaa, länkkäreiden toiveet tuntien.

Ikinä ei tarvinnut stressata, ehtiikö kävellä ennen pimeää seuraavalle yöpymispaikalle, sillä sopivia paikkoja on melkeinpä tunnin kävelymatkan välein. Ne olivat myös varsin mukavia (vaatimustasomme oli tosin melko matala..). Ruoka niissä oli hyvää ja sitä sai paljon. Kylmyys kuului asiaan ja niinpä myös jokailtainen rommipaukku.

Alla kuva yhdestä tyypillisestä majapaikasta (jossa muuten vietimme joulupäivän, jouluateriana toimi tänä vuonna nepalilaisten kansallisruoka, dhal bhat). Vasemmalla on kaikille yhteinen ruokailutila, oikealla huoneet. Tässä myös kuva huoneestamme.

Kuljimme kylästä toiseen ja vuorten rinteitä ylös alas kokonaisuudessaan 9 päivää. Samalla kaikki muu maailmassa unohtui, paitsi ne maisemat ja ihmiset, jotka loivat meille unohtumattoman kokemuksen. Millään muulla ei vain ollut väliä, miksi olisi? Vaelluksella ei voi muuta kuin laittaa jalkaa toisen eteen ja katsoa ympärille. Luonnon kauneutta Himalajalla ei kyllästy ihastelemaan. Kuljimme välillä pauhuavan joen vartta, välillä korkealla pilvien yläpuolella – kuin myös niiden sisällä ja alla, jolloin satoi vettä, lunta tai rakeita. Aurinko myös paistoi ja välillä sai hikoilla t-paidoissa.

Alla kuvia matkan varrelta.

Sain unelmani olla vaan Himalajan vuorten keskellä viimeistään base campissa. Saavuimme sinne illan tullessa, jolloin emme nähneet ympäröiviä vuoria pilvien peittäessä ne. Olimme rättiväsyneitä, hapen vähäisyys aiheutti päänsärkyä ja viimeiset tunnit oli tehnyt mieli pysähtyä 10 metrin välein haukkomaan henkeä. Olimme vain järjettömän onnellisia päästessämme pääkohteeseemme, joka siintää alla olevassa kuvassa.

Yö base campissa oli hirmu kylmä, ulkona ja sisällä oli pakkasta kymmenisen astetta (majoituspaikkojen seinät kiveä ja vaneria & ikkunat vetävät). Aamulla vasta tajusimme missä olimme, kun aurinko nousi pilvettömälle taivaalle ja valaisi ympäröivät vuoret. Näky oli aivan käsittämätön. Olin nähnyt nämä samat vuorenhuiput niin moneen otteeseen satojen kilometrien päästä, että oli hämmentävää kun ne yht’äkkiä olivat aivan siinä silmien edessä, joka puolella. Hymyä oli vaikea pidätellä sinä aamuna. Valitettavasti näkymiä oli aika mahdoton ikuistaa kuviin, mutta alla pari yritystä.

Hienointa reissussa ei kuitenkaan ollut Annapurna base campissa käynti, vaan itse matkanteko, jonka etappeihin base camp kuului. Elämyksiä koimme kaiken aikaa, liittyen luontoon, toisiimme, itseemme tai muihin ihmisiin. Kuulimme kaikenlaisia elämäntarinoita, tapasimme lapsen jolla oli varpaita ja sormia yksi liikaa joka raajalle ja moni pikku paikka nousee meidän muistoissa tärkeäksi syystä tai toisesta. Niin basecampia kuin muulle maailmalle tuntematonta Dhampustakaan emme koskaan unohda. Käytimme vähän enemmän aikaa paluumatkaan, joka oli pääasiassa eri kuin menomatka. Pysähdyimme nauttimaan kunnolla reitin varrelle osuvista kuumista lähteistä, jotka hellivät mukavasti väsyneitä jalkoja. Uusi vuosi vaihtui myös vuorilla, ansaittujen Everest-oluiden kyydittämänä – valloitimme pari vuorta, ehe-ehe..

Paluu Katmanduun oli kuin olisi astunut johonkin kummalliseen Nepalin rinnakkaistodellisuuteen. Eihän Nepal ole melua, saasteita, tungosta, autoruuhkia, tööttääviä mopoja ja loputtomia haisevia roskakasoja? On ja ei. Sitä on Katmandu. Olimme olleet päivän perillä, kun teillä roihusivat jo renkaat ja mielenosoitukset pakottivat autosta ulos kävelemään kauppakassien kanssa Katmandun katuja ylös alas. Happea ei taaskaan ollut ilmassa tarpeeksi keuhkoillemme. Ja sanoisin että maisemat olivat kyllä paremmat Himalajalla!

P:S. Suuren suuret kiitokset kaikille joulukorttien ja muiden joulutoivotusten lähettäjille!!! Olen aivan otettu muistamisesta ja viitseliäisyydestä pistää posti kulkemaan tänne asti, sain varmaan enemmän kortteja kuin ikinä ennen ja arvostan niin jokaikistä. Minnuu ei olla unohdettu Nepaliin, jesh.

Nepalissa olen oppinut täysin erilaiseen ruokakulttuuriin. Enkä nyt tarkoita vaan mausteita ja riisin määrää. Olen huomannut, että vuodenajat määrittävät täällä pitkälti mitä syön. Eei, ei siten kuin vuodenajat suomalaisia ruokailutapoja, kuten: kesällä nautitaan grilliherkkuja, joulun alla pikkujouludrinksuja ja sitten ahdetaan jouluruokia ja keväällä kumotaan terassikaljoja. Täällä tulee syötyä sen mukaan, minkä vihanneksen, juureksen tai hedelmän satokausi kulloinkin on. Naisena sanoisin, että on ikään kuin seuraisin muotia.

Suomessa olin tottunut, että lähimarketista saa aina kaikkia samoja vihanneksia. Ja mars Stockalle, jos resepti vaati jotain erikoista. Kumkvatit ja korianterit sai sieltä milloin vain, ei vuodenajoista (tai maantieteestäkään) tarvinnut mitään välittää. Kaupunkilaisena tuskin edes ajattelin, mitä maaseudulla voidaan tiettyinä aikoina tuottaa. Täällä olen oppinut, ja on mahtavaa seurata luonnon sesonkeja!

Ostan vihannekseni pääasiassa torilta ja siellä selviää, mikä on kuuminta hottia vihannesmuodissa. Kun saavuin toukokuussa, oli aivan eri näköistä kuin nyt – no, perunat ja sipulit ovat aina catwalkin tähtiä. Ihastuin silloin suuriin, pitkulaisiin munakoisoihin, tajuamatta että oli ne olivat kauden ”juttu”. Harrastan sekoamista johonkin tiettyyn ruokaan niin, että sitä tekee mieli syödä joka päivä ilman mitään merkkejä kyllästymisestä. Koko viime kesän elin koukussa näiden munakoisojen paistamiseen öljyssä hyvän masalan kanssa (masala= curry-mausteseos joita on loputtomiin erilaisia). Luulin olleeni todella taitavakin kokki, niin hyvältä paistettu munakoiso maistui. No, nyt ei enää sama temppu onnistu, kun torilta saa enää erinäköisiä, pyöreämpiä munakoisoja, ja ne ovat aivan erilaisia pöperöissäni. Kaikki mukakoiso-design ei sovi pannulleni. Alla kuva torilta.

Ja ne mangot. Nyt voin vain muistella kesän mangoja.. aijai ne olivat ihania, mehukkaita ja pehmeitä. Paikalliset syövät niitä niin, että he tekevät mangon kärkeen kuoreen reiän ja hitaasti pursottavat hedelmälihaa siitä suuhun. Koita samaa kivikovista Stockan mangoista! Minibanaanit olivat myös parhaimmillaan kesällä, nyt saa pää-asiassa normaaleja pitkiä banskuja, muistuttavat chiquitaa. Mutta kyllä sen merkin takana on aikamoista geenimanipulaatiota. Ei luonto tuota niin muovisen näköisiä hedelmiä.

Kesän lopulla kypsyivät maissit ja niitä kärvisteltiin joka kadunkulmassa. Nyt ne makaavat kuivatettavana talojen ulkopuolella, kuin muodista poistuneet vaatteet kaapin perällä. Ei niitä kukaan enää syö herkutellakseen, ne jauhetaan aikanaan jauhoiksi tai vastaavaa. Samoin kesän papaijat ovat nyt aivan passé. Alla kuva maissisadosta.

Nyt sesonkiin ovat pamahtaneet mandariinit. Niitä myydään kaikkialla, niin kuin pari kuukautta sitten joka kärryssä myytiin guavia (golf pallon kokoisia vihreitä hedelmiä, alla kuva)

Mandariinit ovat supermaukkaita, ja edullisia myös, kilon saa noin 30 sentillä. Mandariinien lisäksi puissa kypsyvät nyt omenat ja avocadot. Alla kuva minusta avocado puun alla, ja mandariininmyyjästä.

Toritiskeille ovat juuri ilmestyneet parsakaalit, joita en ennen nähnyt lainkaan täällä. Ihmettelin vähän, kun se on halpa vihannes ja kukkakaalia on ollut aina. No, nyt sitä riittää ja paikallinen parsakaali on aivan valtavaa, kuin puun oksia. Ostaessani yhden, sain kantaa sitä poikittain olalla. Hehe, okei se ei ollut aivan totta..

Mutta kaikkea vänkää nepalilaiseen stailiin kyllä kuuluu. Hedelmien ja kasvisten muodot eivät usein ole sellaisia, kuin mihin on tottunut. Niitä munakoisojakin on ainakin viittä eri muotoa ja kokoa. Ja luomuvihannes ei ole kasa klooneja, alla esimerkkinä kurkkuja. Niistä tulee vänkyräisiä ja palluraisia saadessaan kasvaa miten lystää.

Kaiken kaikkiaan on hirmu virkistävää taas muistaa, että luonto ei sopeudu ihmisen vaatimuksiin. Ihmisen kannattaisi sopeutua luonnon aikatauluihin, sillä sesongin tuotteet maistuvat aina parhaimmilta ja ovat edullisimpia (yleensä, tryffelikausi ei varmaan tuo niiden hintaa alas). Täällä on helppoa valita lautaselle sitä, mitä kulloinkin tuotetaan, sillä torilla ei ole muuta – eikä yhtään haittaa. Ei tässä nyt niitä maukkaita munakoisoja niin kaipaa, tilalle voi laittaa jotain muuta, joka on nyt parhaimmillaan!

Sesonkien seuraaminen on jotenkin myös vapauttavaa. Pidän siitä, että vuodenajat rytmittävät elämääni muutenkin. On ihanaa kun kevät herättää talven pimeydestä, kesä villitsee, syksy rauhoittaa ja talvi nukuttaa. Siten kaikista eri fiiliksistä nauttii täysillä, ja niitä arvostaa (kesää etenkin!). Joten miksei myös ruoan suhteen voi elää luonnon mukaan? Tietenkin Suomessa meidän valikoimamme on erilainen, suppeampi, ja kiva se on joskus mangoa syödä… Mutta on älytöntä haluta väkisin elää päivittäin luonnonvastaisesti, vaatien napaansa jotain joka on pitänyt raahata toiselta puolelta palloa, kun läheltä sitä ei vuodenajan takia saa. Ennemmin kannattaisi seurata muotia…

Sisällä tunnelma rentoutui. Sotilaita alkoi valua huoneeseen, joka toimii parinkymmenen hengen ruokailu- ja oleskelutilana. Istuimme siinä kynttilänvalossa ja juttelimme niitä näitä. Jää oli nopeasti murrettu ja sain kysellä suoria kysymyksiä. Minkälaista oli kymmenen vuoden konfliktin aikaan olla armeijassa? Mitä te nyt teette päivät pitkät? Uskotteko että rauha kestää? Milloin näette perheenjäseniänne? Koetteko että tavalliset nepalilaiset luottavat teihin?

Heillä oli paljon kerrottavaa. Nuoremmat sotilaat antoivat “veteraanien” pääasiassa puhua, ja kuuntelivat sivusta tarkkaavaisina. Moni oli saanut komennuksia ulkomaille Sudaniin, Itä-Timoriin, Kosovoon… Yhden kanssa keskustelin hetken ranskaksi, sillä hän oli oppinut sen Kamputseassa! Kosovossa olleet muistivat tapaamansa suomalaiset hyvin, koska niiden puheesta ei koskaan saanut mitään selvää – siis englannista. Martti Ahtisaari muistettiin Itä-Timorilta. Ja niin kun puhe kääntyi Suomeen, minulta kysyttiin naisten asemasta. Jokin jossakin naksahti ja latelin myös mielipiteeni Nepalilaisten naisten asemasta… Miten naisia törkeästi alistetaan ja heidän oikeuksiaan poljetaan Nepalissa. Parakin sotilaista muuten vain yksi on nainen. Eikä hän ollut paikalla.

No, miehet osasivat ottaa mielipiteeni asiallisesti vastaan. Olimmehan työkaverini kanssa ihmisoikeusjärjestöstä, joten meillä oli “license to speak” – kun taas heillä on lupa ampua kovilla..

Ilta jatkui kuitenkin äärettömän leppoisasti. Sotilaspukuinen kokki kattoi illallisen kaikille ja pakko sanoa, että se oli yksi maukkaimmista perinteisistä nepalilaisista Dhal Bhat aterioista, joita olen saanut! Alla kuva setistä, johon kuului kasa riisiä, linssikeitto eli dhal (erikseen oleva astia), kaksi vihannescurrya, vihreä paneer-juustokastike, paistettua pinaattia ja tulista pikkelsiä kurkku viipaleella somistettuna. Nam! Pitäskö liittyä armeijaan, sais nähä maailmaa ja syyä hyvin!

p.s en kuitenkaan uskalla laittaa tässä nettiin kuvia armeijan tyypeistä…

Viime aikoina sää on viilentynyt, ollaan siirrytty seuraavaan vuodenaikaan. Mikä tarkoittaa sitä että istun töissä pipo päässä, lämpökerrastolla ja villalla paketoituna ja juon teetä non-stoppina. Vaikka ulkona olisi vielä melko mukava sää (päivisin lämpötila edelleen kohoaa yli +20), sisätiloissa on helposti ihan älyttömän kylmä. Kiviseinät tuntuvat tekevän huoneista pakastinarkkuja, seinät oikein hohkaavat kylmyyttä, minkä ne ovat keränneet itseensä yön aikana. Lisäksi aina jostain ikkunasta puuttuu lasi, joten huoneissa on kiva veto. Niin, ja lämpöpattereita ei ole.

Omassa kodissani on kiva ”ulko-kylpyhuone”. Siellä on pään korkeudella ikkuna ilman lasia ja seinien sekä katon välissä on myös hauska väli. Kun suihkusta tulee lämmintä vettä (vain iltaisin JOS on ollut aurinkoinen päivä ja aurinkopaneelit ovat lämmittäneet veden) se tulee yhtä kovalla paineella kuin jos joku sitä pillistä puhaltaisi. Siinähän koitat olla paleltumatta peseytymisprosessia suorittaessa. Yleensä suihkussa ei ole vaikea kastella itseään, mutta…

Kotona minulla on Paulan perheeltä peritty lämmitin (kiitos!). Yleensä istun suoraan sen vieressä ja se on kuin takkatuli loistaessaan oranssia valoa, ah. Sähköt tosin katkeilevat 5 tunniksi joka päivä.. Iltaisin kun on katko, niin ehtii tulla aika vilpoisaa. Muistan kuinka kesällä ahdisti polttaa paljon kynttilöitä sähkökatkojen aikana, koska huoneesta tuli liian kuuma, no nyt ne eivät enää auta mitään. Ei tosin kannattaisi tässä vinkua, sillä tämä on vasta alkutalvea, joulu- ja tammikuut ne vasta kylmiä ovat. Minua on myös peloteltu sähkökatkojen kasvamisella 10 tuntiin. Saas nähdä mitä silloin keksii. Täytyy kai pysyä toiminnassa. Joku kertoi tarinan siitä, kuinka mies joka oli lukkiutunut ison ravintolan pakastin-tilaan oli selviytynyt hengissä pakkailemalla laatikoita lattialle kasoihin kattoon asti, pysähtymättä ollenkaan. Kroppa oli pysynyt lämpimänä, ja mies selvisi yön yli.

Köh, tässä mennään jo aika nopeasti kuvitelmiin että elän jotain extreme-rankkaa elämään. Näin ei toki (edelleenkään) ole!

Muita uutisia:

Nepal on laittanut tiukat säädökset alkoholinmyynnille: enää sitä ei saa myydä ala-ikäisille ja ylipäätänsä vain 10-22 välisenä aikana kaupoissa.

Autonrenkaat palavat, taas: vasemmistoryhmittymän nuorisosiiven jäsenet ovat ilmeisesti surmanneet kaksi henkilöä jonkun kahnauksen vuoksi ja asian paljastuminen johti mm. monien opiskelijaryhmien aktivoitumiseen. Torstaina lyötiin sitten päälle yleislakko ja vähän kiviteltiin autoja.

Yleislakon aikaan on muuten omituista kävellä kaduilla, kun ei ole lainkaan autoja tai mopoja liikenteessä. Niiden aiheuttaman hulinan ja hälinän (tööttäily on täällä lähtenyt käsistä) sijaan ihmiset vaeltelevat teillä ostoksilla, tai muuten vaan maleksivat toistensa kanssa – autoton kaupunki! (Tiedoksi, mielenosoitukset ja muut rauhattomuudet ovat vain paikallisia.) Ilmakin oli heti paljon raittiimpi, kun ei moottoriliikenne päässyt sitä sotkemaan. Työpaikkani oli kiinni, ja leikin kotikouluni lasten kanssa ulkona suurimman osan päivästä. Minulle kyseessä oli vapaapäivä, mutta lakot eivät ole mitenkään hauska asia tietenkään. Koululaiset muiden muassa kärsivät. Viime lukukaudesta Katmandulaiset lapset menettivät 29 päivää lakoille. Rauhattomalla eteläisellä Terain alueella taas yli 100 päivää.

Sain kaverilta lippuja aerobiciin. Kyllä vain, täältäkin löytyy kuntosaleja ja kehonrakennusta. Jo pelkästä uteliaisuudesta piti tilaisuus käyttää hyväksi ja käydä kokeilemassa ”bikkiä”. Tunnit ovat kuulemma sellaisia, ettei ikinä tiedä mitä saa – mikä ei ole mitään uutta Nepalissa. Jännitys on osa elämystä.

Astelin siis rohkeasti peilisaliin ja katselin mielenkiinnolla muita osanottajia. Ihan normaalia väkeä, nepalilaisia. Joku on vetänyt ylleen jumppapuvun, makee. Tulee mietittyä miten kenestäkään voi olla mukavaa liikkua uimapuvussa kuivalla maalla? Miehiä on yhtä paljon kuin naisia, 5 kumpaakin ja minä. Lisäkseni paikalla on toinen ulkomaalainen, ehkä lattareista kotoisin oleva nainen. Hän peilaa itseään koko 15 minuuttia ohjaajaa odotellessamme, meikit ovat hyvin.

Sitten saliin astelee vanhempi nainen sokaisevassa pinkissä ja vaaleanvihreässä trikooasussa. Nepalin Jane Fonda – moni asia täällä muistuttaa jostain parin vuosikymmenen takaisesta. Ponihäntä on suoraan pään päällä, luomilla on jotain turkoosia ja hän on yksi niistä ihmisistä, jotka näyttävät pelottavilta hymyillessään – miten ne sen tekevät, auttaisiko silmien räpytteleminen? Hän puhuu korkealta ja kovaa (en saa mitään selvää) ja lyö musiikin päälle. Teknoa nopeutettuna! Äkkiä pinkki hahmo marssii vimmatusti salin edessä ja virneestä päätellen nauttii. Moni kiristelee rambo-huivi hikipantojaan ja koko ryhmä hakee tahtia. Hyvä että biitin edes erottaa seuraavasta! Jump-jump-jump, tempo on aivan käsittämätön, teknobic!

Mikkiä ei tarvita, sillä ohjaajan ääni leikkaa ilmaa kuin laukaus tyynen järven yli. Nyt hän vasta pelottava on, uskomattoman kimeä ääni ja ne JIIIIIIII-HHAAAA tehosteet, vou! Kun pääsen ensi häkellyksen yli alkaa naurattamaan, mutta hihittelylle ei toden totta ollut aikaa. Mitään selvää en saa ohjeista, ilmeisesti hän huutelee tutulta kuulostavien aerobic askelien nimiä. Yhtä niistä toistetaan aina muutama minuutti, sitten vaihdetaan toiseen kun ohjaaja kiljaisee JIIIIIII-HHHAAAA! Mielipuoliselta tuntuvassa tahdissa oikeastaan vaan sätkin jalkoja ja käsiä joka suuntaan niin nopeasti kuin pystyn. Hommassa ei ole mitään tolkkua, eikä minkäänlaista koreografiaa. Peilistä en voinut itseäni katsoa, olisi naurattanut liikaa. Touhusta olisi ollut mahtavaa saada videoklippi, vai olinkohan piilokamerassa? Täytyy tutkia U-tube.

Salin miehet yllättävät, he pysyvät parhaiten perässä. Siis sellaiset koti-isän (tuntematon termi täällä) oloiset lähemmäs keski-ikäiset miehet verrareissa. Miten niin aerobic on naisten laji? Lattarinainen taas jättäytyy aina välillä pois ja viettää suurimman osan ajasta peilaten ja venytellen sivussa.

Hiki irtoaa, tuskan vai nautinnon? Tunnin jälkeen ainakin tuntuu, että on pistänyt kropan fyysisen rasituksen läpi… Kaiken kaikkiaan kokemus oli aivan naurettava, kannatti kokeilla! Vaikka seuraavana päivänä niska on kipein kaikesta sätkimisestä.

Pakettimatka

Halusimme nähdä elefantteja. Joten löimme rahat tiskiin ja ostimme helppojen turistien tavoin pakettimatkan Nepalin eteläosaan, Chitwanin kansallispuistoon. Siellä on viidakkoa ja villieläimiä. Ostimme juu sian säkissä – kuten aina Nepalissa – mutta hitto vie, se mistä jäimme paitsi ei minua haittaa (hyvä vaan ettei tavattu sitä tiikeriä metässä).

Asuimme Saurahan kylässä Rapti-joen varrella olevassa lepposassa hotellissa, mistä teimme retkiä kansallispuiston alueelle. Jo hotellilta avautuvat maisemat olivat kuin luontodokkarien safareilta ja paikka oli ihanan rauhallinen. Aamupalalla bongailimme lintuja ja illalla nautimme olutta, köh, “kuuluisassa beer gardenissa”. Alla kuvia hotlalta.

Neljän päivän pakettiimme kuului vaikka mitä, mutta alkuperäisestä ohjelmasta viis välitimme ja puuhastelimme fiiliksen mukaan, mitä halusimme. Yhden kokonaisen päivän käytimme “viidakkoon” tutustumiseen kanootilla ja jalan. Oppainamme oli mainio kaksikko: nuori supersympaattinen mies vuorilta (jonka nimeä en ikinä oppinut, jotain suhuässää ja yytä ja koota kai), joka kuului siihen hämmentävän suureen opasjoukkoon, joka pukeutuu aina kauluspaitaan ja suoriin housuihin, sekä Krishna, 23 vuotta Chitwanissa oppaana ollut heppu. Krishna oli veikeä tyyppi, se haistoi tiikerin (ihan totta, uskon edelleen että se oli tiikerin haju!), bongaili krokotiilin kiiluvat silmät vedestä ja pikku linnun kilometrin päästä. Ihan uskomaton tyyppi. Alla kuva Krishnasta, joka kertoo juuri kuinka sarvikuonoa pitää juosta siksakkia pakoon jos se hyökkää.

Meidän “ryhmäämme” kuului amerikkailainen eläkeläispariskunta, joka oli paljon huimapäisempi kuin mina ja Sini ikinä (ehkä puhun vaan omasta puolestani, olin se joka ottaa päiväunet sillä välin, kun eläkeläiset ratsastavat kamelilla ja ottavat ilon irti elämästä). Kuuskybäset olivat juuri vaeltaneet kolme viikkoa Annapurnan ympäri ja nyt he halusivat nähdä ihmisiäkin hotkivan Nepalin krokon “marsh mugger:in” mahdollisimman läheltä jne jne. Ihme etteivät heitelleet kyljyksiä veteen. Kiikkerässä pikku kanootissa matkustaessa se ei minusta olisi ollut niin metkaa. Olen nuiva. Alla kuvia kanoottimatkalta. Kanootit ovat muuten aivan erityisiä, ne ovat tehty yhdestä puusta kaivertaen. Yhdessä kuvassa meitä tarkkaili krokon silmäpari juuri ja juuri pinnan päällä..Olenko ainoa joka kuulee tik-tok, tik-tok äänen Peter Pan leffasta sitä katsoessa?

Metsässä näimme paljon lintuja, apinoita ja paskaa. Todella. Sarvikuonojen jälkeensä jättämät läjät ovat valtavia. Ne käyttävät samaa paikkaa noin viikon “vessana”, merkaten reviirinsä. Meidän kotipihan komposti kalpenisi sen kummun vieressä. Näimme myös villisikojen scheissea ja kaikkien muidenkin metsän eläinten. Jännittävää? Mutta seuraava juttu on, sillä yhden sivujoen mudissa oli selkeästi ison kissan tassun jälkiä, tiikeri! Alla sen jälki verrattuna omaan käteeni. Lisäksi kuvissa muita metsän asukkaita ja me kulkijat.

Metsässä hiipparointi oli tosi kivaa. Itselle oli aika sama mitä eläimiä nähdään, jo kasvillisuus riitti ihastuttamaan. Iltapäivästä Krishna kuitenkin bongasi metsästä sarvikuonon. Sen näkeminen 50 metrin päässä oli todella jännittävää, sillä se oli aivan valtavan kokoinen! Vertaisin sitä kooltaan pieneen rekka-autoon, sitä ei haluaisi saada äkäisenä peräänsä sarvi sojossa. Sarvikuono pistelee 40km/h ja kun se tosiaan lähti juoksemaan, niin koko metsä ryskyi! Me kompuroimme minkä kintuistamme pääsimme varmaan 3 km/h, eikä todellakaan muistettu siksakkia. Onneksi se ei lähtenyt meidän peräämme.Tässä vielä kuva sarvikuonon jalanjäljestä.

Viidakossa jalan hengaileminen ei ehkä ollut kaikkeista turvallisinta. Välillä vähän vilkuilin nuorta opastamme kauluspaidassaan ja mietin mitä hänen kädessään oleva bambukeppi auttaisi tiikeriä/sarvikuonoa/villisikaa vastaan. Tuudittauduin ajatukseen, että Krishna varmaan osaisi jipot, osasi se matkia lintuja ja apinoita joten varmaan myös puhuisi, öh, “norsua”.

Norsut ovat metsän kunkkuja. Seuraavana päivänä me ratsastimme yhdellä päästäksemme paremmin näkemään viidakon elämää. Saurahasta järjestetään paljon norsuajeluja alueelle, jonne ei jalan saa mennä lainkaan. Vaikka homma olikin todella turisti-juttu, oli se silti aivan mahtavaa! Pelkäsin etukäteen, sillä hepoilla ratsastaminen on musta kamalaa, mutta norsu tassutteli ihanan hitaasti ja rauhallisesti ja me istuimme jykevästi sen selässä olevassa “rasiassa”. Pääsimme mm. aivan lähelle sarvikuonoa ja sen poikasta. Ne eivät pelänneet lainkaan, sillä norsu on tuttu ilmestys viidakossa. Alla kuvia norsuista niiden ohjastajineen. Jokaisella norsulla on oma isäntä, eli “mahout”, jota (ainoastaan) se seuraa koko ikänsä.

Samana päivänä tutustuimme lähemminkin fantteihin, sillä kun norsuja vietiin jokeen kylpemään, menivät kunnon turistit tottakai perässä. Norsun päälle pääsi kätevästi kiipeämällä sen kärsää pitkin, piti vaan kehdata tarttua sen korvista kiinni (toivottavasti ei eläinrääkkäystä) ja norsu nosti kärsällä ylös. Päälle päästyä alkoi vimmattu suihkuttelu, nimittän norsu ruiskutti vettä kunnon paineella ylimääräisten matkustajien päälle. Turistit todellakin pestiin. Tämän jälkeen kaikki yhdessä sukellettiin jokeen ja norsua pääsi rapsuttamaan ja hankaamaan puhtaaksi. Oli hauska nähdä kuinka norsu nautti silmät kiinni ja kärsä rentona vedessä lillumisesta. Siinä jättiläinenkin saa kokea olevansa kevyt! Norsujen kanssa vesileikkiminen oli ehdottomasti yksi hauskimmista asioista, joita olen koskaan tehnyt. Alla fotoja, myös aivan pienistä, 6 kk vanhoista norsuista, jotka olivat varsin uteliaita ihmisiä kohtaan.

Kohti vuoria

Seuraavaksi me turistit halusimme tietysti nähdä vuoret. Kaukana ne häämöttivät Chitwanista asti, mutta lähemmäs oli päästävä. Läksimme siis niitä kohti, ja matkustimme Pokharan kaupungin lähellä olevaan Sarangotin kylään, Annapurna-vuoriston kupeeseen. Aamuaurinko paljasti kauniit kukkulat, jotka kasvavat 7000-8000 metriin Annapurnan vuoristoksi. Alla kuvia.

Sarangotissa tapasimme oppaamme, jonka olimme palkanneet kahdeksi päiväksi näyttämään meille vuoristoseutua. Kävelimme Annapurnan luonnonsuojelualueella upeissa maisemissa Kahresta Landrukin kylään ja sieltä edelleen Gandrukin kautta Naya Puliin (osalle lukijoista nimet ovat tuttuja). Reitti oli lyhyt, verrattuna Nepalin yleisiin vaellusreitteihin, mutta me nautimme matkasta täysin rinnoin. Lyhyelläkin matkalla voi saada valtavan elämänkokemuksen. Alla fotoja reitin varrelta.

Mini-trekkailun jälkeen nautiskelimme elämästä Pokharassa. Se on turistien valloittama kaupunki keskellä Nepalia, vuorten ja järven katveessa. Sieltä saimme niin kokovartalohieronnat (sokeiden ihmisten pitämä paikka, kiitti vinkistä Annis!) kuin ytimekkäät margaritat ja loman ensimmäiset kuumat suihkut, jes!

Katmandun hulinassa

Loma ei loppunut vielä Katmandussakaan, joka vietti Tiharia eli valon juhlaa meidän palatessamme. Rauhallisen “maaseutumatkailun” jälkeen Katmandun hulina olisi muutenkin hätkäyttänyt, mutta Tiharin takia käynnissä oli todellinen hullabaloo. Kaupunki oli yhtä valomerta, kun Tihariksi joka paikkaan oli ripustettu valoköynnöksia ja värilyhtyjä. Raketit räjähtelivät taivaalle ja papaatit lapsien sormiin. Joka paikassa tuntui räiskyvän. Kun kadut vielä peittyivät roskiin ja olivat täynnä kuoppia tai reikiä, kuten aina Katmandussa, ja ne olivat täynnä ihmisiä, oli kontrasti aivan valtava lomamme muihin “kohteisiin”. Naureskelimme että tuntui kuin maassa olisi käynnissä rajuja mellakoita, poikkeustila, sodan uhka tai jotain, kun ihmisetkin tuntuivat ajelehtivan päämäärättömästi kaduilla. Olin hetkeksi unohtanut miltä “kotikaupunkini” tosiaan näyttää. Roskat ja köyhät lepäävät kadunvarsilla ja Thamelin (kaupunginosa) lapset imppaavat liimaa. Uutisissa kerrottiin, että Tiharin aikana kuoli “vain” 11 ihmistä 66 auto-onnettomuudessa. Niin, juhlintaan kuuluu runsaanlainen alkoholin käyttö.

No, päivittely ei yleensä auta mitään ja pääasiassa juhla oli riemukas, ihmiset pitivät aidosti vain hauskaa, sekä kunnioittivat uskonnollisia perinteitään. Ja niin mekin läksimme mukaan “mellakoihin”.

Juhla oli täydessä vauhdissa saapuessamme Tiharin kolmantena päivänä, jolloin pää-juhlan aihe on Lakshmi-jumalatar. Lakshmi on vaurauden jumalatar, joten jokainen mieluusti toivoisi häntä puolelleen. Kyseisenä päivänä jumalattaren uskotaan vierailevan jokaisessa nepalilaisessa kodissa mikäli hänet toivotetaan tervetulleeksi mm. koristeellisella “rangolilla” ja kynttilöillä. Alla kuva mun kotikoulusta juhlavalaistuksessa ja ovien eteen tehdyistä rangoleista kunniakujineen Lakshmille. Lisäksi vielä pari kaduille tehtyä mandalaa.

Samana päivänä tytöt esittävät tansseja ovelta ovelle ja antamalla rahaa/hedelmiä/ruokaa heille, osoittaa kunnioitusta Lakshmi jumalatarta kohtaan. Minä ja Sini opimme kouluni pikku-tytöiltä nepalilaistanssin muuvit ja hetkuttelimme lanteita heidän kanssaan. Tytöillä tuntui olevan hauskaa…

Tiharin ensimmäisenä päivänä muuten palvonnan kohteena on korppi, joka on kuoleman viestintuoja, ja toisena päivänä palvotaan koiraa, joka vahtii kuoleman portteja. Kuolemaa kunnioitetaan Hindu uskonnossa aivan eri tavoin kuin meillä. Shiva jumala, joka on “luova ja tuhoava” jumala, nähdään myös “puhtaimpana” ja oikeellisempana jumalana; niin Shivaa kuin kuolemaakaan ei voi huijata. Siten kunnioittamalla/palvomalla kuolemaa kunnioittaa elämää, ja täten pyytää pitkää elämää (kuolemaa ei pääse pakoon, mutta sitä voi viivästyttää omilla teoilla). Kolmantena päivänä palvottiin myös lehmää, sillä se on “äiti”-jumaluuden muoto, tai jotain, ja siten jollain tapaa liittyy Lakshmi jumalattareen, koska hän on naispuolinen. Neljäntenä päivänä juhlitaan yhden version mukaan “maata/kukkuloita” sillä maa on arvokasta ja siltä pyydetään tuottoa. Toisen version mukaan neljäntenä päivänä kunnioitetaan taas härkiä. En ole aivan varma näistä jutuista.

Viides päivä on veljien juhla, tai melkeinpä sanoisin että sisarten juhla. Siskot siunaavat veljensä, laittavat heille ruokaa ja antavat heille lahjoja, toivoen veljilleen pitkää ikää. Veljet taas antavat sisarilleen rahaa ja osoittavat kunnioitustaan heitä kohtaan. Mekin pääsimme juhlaan mukaan, “leikki-sisarina”. Kotini vartijan perhe kutsui luokseen seuraamaan heidän seremonioitaan ja he jopa toimittivat samat juhlallisuudet meille. Saimme seitsemästä eri väristä tehdyt tikat otsiimme ja kukkaseppeleet kaulaamme. Lopuksi piti tietysti syödä vuori riisiä ja currya ja ties mitä muuta halkeamispisteeseen asti. Olen kyllä ikuisesti kiitollinen heidän vieraanvaraisuudestaan minua kohtaan. Mitään ei tarvitse pyytää ja kaiken he antavat, sopisi Lakshmi jumalattaren huomata tämä perhe, joka asuu pikku pikku kodissaan kiitos.

Alla kuva heidän kotiinsa tehdystä pienestä alttarista Lakshmille ja “työvälineet” seremonioita varten. Kuvassa vartijani sisko laittaa tikan tälle ja hänen tyttärensä meille.

Nyt on sitten loma takana päin ja työtkin jo aloitettu. Puhtia taas riittää, kyllä loma teki gutaa!

P.S. Osasta kuvista kiitos kuuluu Sinille!

Seuraavat kuvat ovat Katmandun Durbar Squarelta, jossa parhaillaan vietettiin seremonioita kuolleiden muistolle.

Nämä pari kuvaa ovat Pashupatinath temppelialueelta, joka on omistettu hindu-jumala Shivalle. Täällä tapahtuu hindujen polttohautaaminen, noin joka päivä savuaa. Ja ihmiset tulevat katsomaan. Kuolema on luonnollinen asia hinduille.

Seuraavat kuvat ovat idästä Banepan läheltä, jonne matkasin tuommoisella julkisella bussilla. Ei tarvitse mennä kauas (todellakaan), kun on jo keskellä riisipeltoja. Kuvassa kädellä on riisiä ja puut ovat appelsiinipuita, “jahvat tulloo” tammi-helmikuussa.

Nämä kuvat ovat Katmandua ympäröiviltä kukkuloilta: etelästä Kirtipurista ja Chobarista. Huomatkaa (jos mahdollista pienestä kuvasta) temppelistä roikkuvat astiat, ne ovat siellä tuomassa onnea avioliitoille.

Pohjoisen kylistä pääsee Shivapurin luonnonpuistoon, jonka läpi virtaavat joet vuorilta. Ylhäältä kukkuloilta pääsee ihailemaan kaukana siintäviä lumisia Himalajan vuoria…

Mitä täällä oikeasti Dashainina tapahtuu? Olen vieläkin epävarma kaikkien asioiden perimmäisestä tarkoituksesta, mutta kerron miten juhla-aika käytännössä minulle on näyttäytynyt – sitä on ollut oikein metka seurata! Tänä vuonna Dashain on siis 30.9.-14.10. joten vielä se ei ole päättynytkään.

Etukäteen en tiennyt kyllä yhtään mitään. Lomaakaan ei herunut etukäteen, sanottiin että silloin on liian vaikeaa matkustaa. Ja lopulta selvisi että CWISH pitää luukut kiinni vain viikon. Kukaan ei kuitenkaan osannut selittää minulle mitä Dashainina tapahtuu. Kun kysyin, aikuiset katsoivat minua kuin hölmöä ja toistelivat että “it is our great festival, the great Dashain” ja lapset selvästi toistelivat mitä oppikirjoissa sanotaan. Lapsethan itsekin opettelevat kulttuurisia perinteitään. Eivät ne tyhjästä uudistu, jonkun on aina opetettava perinteet seuraavalle sukupolvelle. Lapset osasivat selittää tarkkaan kuinka “tika” (punainen täplä, joka laitetaan otsaan merkiksi siunaamisesta) tehdään ja kuka sen laittaa, mutta kun kysyin mistä tahansa asiasta miksi, niin lasten kasvot vain ahdistuivat ja he kohauttelivat olkapäitään. Niinpä päätin jokin aika sitten, että on paras vain odottaa ja pitää silmät auki, nyt.

Ajasta

Dashain muodostuu 15 päivästä ja se määrittyy joka vuosi hieman eri kalenteripäiville. Ensimmäiset 9 päivää liittyvät Durga jumalattaren ja Mahisasurin väliseen taisteluun, kymmenentenä päivänä Durga päihittää pahan ja juhla päättyy 15 päivänä täysikuuhun. Syy siihen miksi juhla nielaisee kuukauden verran syksystä on, että pian sen perään juhlitaan (myös hindujen) Tiharia. Tihar kestää viisi päivää ja sisältää mm. Deepavalin. Tihar on valon juhla, mutta tarkalleen en oikein vielä siitäkään ole selvillä, kerron kun sekin on nähty… Muistan Malesiassa ollessani Deepavalia vietettäneen melko kaupallisena juhlana ja veikkaan sen olevan aika erilainen Nepalissa, jossa valtaväestö on hinduja.

Nepalilaiset siis niputtavat nämä juhlat yhteen ja (jos vain voivat) ottavat lomaa töistä noin kuukaudeksi. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä Dashain on perhe/sukujuhla ja monella on pitkä matka kotiin sukulaisten luokse. Turhaan Dashainin ja Tiharin välissä matkustettaisiin monta päivää kaupunkiin töihin ja jälleen takaisin kyliin. Jopa Katmandussa töitä paiskivat lapset saatetaan päästää koteihinsa Dashainina – näkevät siis vanhempansa kerran vuodessa. Näistä lapsista suurin osa tulee maaseudulta. Mutta valitettavasti moni on Dashainina sidottu työnantajan kotitaloustöihin, sillä juuri nyt apua halutaan kodeissa, jotta Dashain olisi heille suurta juhlaa.

Lyhyt versio

Dashain itse on varsin tapahtumarikas juhla, jos siihen pääsee sisään. Lyhyt ulkopuolisen versio menisi jotakuinkin näin:

1. Ensin ihmiset lopettavat työnteon. Viikkoa ennen Dashainia ei työpaikalla paikallisten mielestä enää kannata tehdä mitään, koska kaiken voi hyvin tehdä Dashainin jälkeen. Ihmiset olivat kuin elohopeaa, kun yritin jotain työasioita saada selville ”vähän” ennen Dashainia. Vielä mahdottomampaa oli yrittää lyödä lukkoon sen jälkeisiä asioita – yhtä hyvin olisin voinut puhua seuraavasta vuosisadasta.
2. Sitten alkaa Dashain- shoppailu. Ostajia ja myyjiä on kaduilla vielä enemmän kuin ennen. Minusta tuntui kuin olisin katsellut hindujen joulumyyjäisiä.
3. Pian ihmiset kulkeutuvat maaseudun kyliin, mutta vuohilaumat saapuvat Katmanduun (kerron lisää myöhemmin).
4. Kun juhla on päällä, tältä se länkkäristä voisi näyttää: kotien nurkkiin on ilmaantunut pieni kasvimaa, jota palvotaan (lisää myöhemmin). Sopiville aukeille paikoille rakennetaan parikyt metriä korkeita kiikkerän näköisiä keinuja (ks. kuva alla). Keinujen lisäksi hauskanpidosta Dashainin aikaan kertovat taivaalla lentelevät lukuisat leijat, sekä tietenkin musiikki ja tanssiminen. Lisäksi autoista pian roikkuu kukkia ja keskellä ihmisten otsia on iso punainen pläntti riisi-jugurtti möhnää, eli tika (näistä lisää myöhemmin). Kaupat ovat kiinni, mutta taxikuskit ovat riemastuneita nähdessään valkonaaman voidessaan kertoa, että hinnat ovat korkeita Dashainin takia (koko kuukauden ajan).

Pidempi versio

Dashainiin kuuluu kaiken uudistaminen; kodit siivotaan, maalataan, korjataan (tulee mieleen meidän kevätsiivous tai kiinalaisten uuden vuoden rituaalit) ja kaikille ostetaan uudet vaatteet. On ollut hieman hämmentävää nähdä köyhistä oloista tulevia shoppailemassa silmät kiiluen, vaikkapa uusia sandaaleja, jotka ovat varsin epäkäytännöllisen näköisiä glitterikoristeineen tms. Dashainina kaiken on oltava koreaa. Minulta on kyselty mitkä uudet vaatteet olen ostanut Dashainiksi ja varmasti on odotettu että minulla olisi jotain hienoa (koska olen upporikas valkoinen, tietty). Aiheutan aikamoisen pettymyksen kun kerron, etten ole ostanut mitään itselleni. Kun on suuren Dashainin aika, kaikkien kuuluu törsätä. Aika haasteellista monelle, kun ottaa huomioon kuinka köyhä maa Nepal on.

Ennen Dashainia rikokset lisääntyvätkin, moni on varsin epätoivoinen pyrkimyksissään kerätä varoja tulevaa juhlaa varten. En voi edes kuvitella minkälaisen paineen alla moni perheenpää on. Surullista.

Dashainin alkupäivinä vuohien lukumäärä Katmandussa tuntui satakertaiselta. Ei niitä yleensä niin paljoa kaupungissa ole, mutta Dashainin tullen naruihin sidotut vuohijonot kiemurtelivat pitkin tienvartta pidemmälle, kuin pahimpien ruuhka-aikojen autojonot (tai bensa-asemien toisinaan kilometrejä pitkät jonot). Näitten vuohien päivät ovat sittemmin päättyneet…Dashainiin kuuluu eläinten (ei vain siis vuohien) uhraaminen jumalille erityisesti sen kahdeksantena ja yhdeksäntenä päivänä. Ja Katmandun monet temppelit tarvitsevat niitä PALJON. Katmandun ulkopuolella olinkin katsellut, kuinka eläimiä tungettiin bussien matkatavaratiloihin, tai kuljetettiin katolla kohti tiensä päätä. Raukka parat. Ei ole Dashain heille suurta juhlaa.

Dashainin ensimmäisenä päivänä koteihin on valmisteltu ns. alttari Durga jumalattarelle. Juntti-suomalainen saa sanoa, että se on ikään kuin pieni ”kasvimaa”. Tällä kasvimaa-alttarilla on iso seremoniallinen rooli Dashainin aikana. Sen on oltava paikassa, jonne ei pääse aurinko, eli sisätiloissa. Multaan kylvetään siemeniä Dashainin ensimmäisenä päivänä ja siitä alkaen kasvimaata hoidetaan huolellisesti ja sen luona toimitetaan tietynlaista jumalanpalvontaa. Multaan istutettujen siemenien (hyvä) kasvu liittyy myös tulevan vuoden satoon, tuoden sille onnea. Perheen miespuolisten henkilöiden on joka päivä toimitettava ”palvonta-riittejä” tämän edessä.

Vietin pari päivää läheisessä kylässä tuttujen koululaisten perheen luona ja alla on kuvia heidän kotiin valmistetusta ”kasvimaasta”. Seurasin yhden aamun riittejä ja se oli varsin mielenkiintoista. Koska kyseessä oli Dashainin seitsemäs päivä (fulpati, ful= kukka, pati= lehti) kasvimaa-alttarin viereen tuotiin runsaasti kukkia ja kasvinlehtiä sekä sen vieressä pidetyn (pyhän) vesiastian vesi vaihdettiin ja myös siihen laitettiin tuoreita kukkia. Lisäksi alttarille tuotiin pyhiä hedelmiä (kaupasta ostettuja, mutta pestyjä jotta ne ovat ”pure”). Minulle selitettiin, että kukat ja lehdet tuovat siemenistä jo kasvaville ruohoille (Jamara) happea. Kaikkien näiden symbolista merkitystä ei oikein osattu selittää, ne vain liittyivät Durga jumalan palvontaan. Palvonta-riittiin kuuluu muutaman hiilen polttaminen pienessä astiassa ja tässä gheen (eräänlaista voita) sulattaminen, josta nousee paljon savua. Savun keskellä kasvimaan päälle ripotellaan kukan terälehtiä, tika-jauheita ja vettä. Lopuksi kilautettiin pientä kelloa ja palvonta oli ohi.

Tällainen voi tuntua realisti-suomalaisesta aikas hömpötykseltä, mutta perheet, jotka ovat minulle raottaneet ovea Dashainin aikaan suhtautuvat mielestäni kaikkeen tähän ihailtavalla asenteella. He yksinkertaisesti arvostavat perinteitään. He ovat ylpeitä toimittaessaan ikivanhoja rituaaleja, syystäkin. Eikä siinä minusta mitään vikaa ole, että elämää vähän väritetään. Onhan ruotsalaisillakin virallinen korvapuustipäivä (joskus näillä main vuotta..).

Toki olen nähnyt seremonioissa hieman huvittaviakin puolia. Traditioiden eläessä kehityksen mukana jotkin asiat saavat helposti, öh, erikoisen uuden ilmeen. Dashainin yhdeksäntenä päivänä kuuluu palvoa kaikenlaisia työvälineitä, tai lähinnä siunata ne. Ehkä se joskus oli kuokka, mutta näinä aikoina merkittävä työväline on myös auto. Eli ympäri Katmandua katselin kuinka autojen edessä suoritettiin samanlaisia riittejä kuin kasvimaa-alttarilla. Autot, moottoripyörät ja bussit saivat tika-jauheesta pintaansa jumalan merkkejä, niiden päälle pirskoteltiin vettä, kiinniteltiin kukkia tai ripoteltiin niiden terälehtiä ja niin ees päin. Kaduilla ei siis enää viipottaneet pyhät lehmät, vaan myös pyhät automobiilit.

Kymmenentenä päivänä Dashainia Durga on voittanut. Tällöin kasvimaasta kasvanut ruoho, Jamara, tulee käyttöön. Sitä leikataan vähän ihmisten korvan taakse/pään päälle siunauksessa, jossa kaikki saavat punaisen tikan otsaansa. Olennaista on, että suvun vanhemmat siunaavat nuorempiaan. Tämä liittyy jotenkin Durga jumalan palvontaan ja tuo hyvää onnea. Koti-koulurakennukseni vartijaperhe kutsui minut tuolloin luokseen ”aamupalalle”, eli kello yhdeksän dhal bhatille, ja minutkin siunattiin suitsuketikkujen siinä kärytessä pöydällä olevasta omenasta. Tarkoituksena on pyytää Durga jumalalta onnea ja menestystä tulevaisuudelle, niinpä minun kouraan tungettiin myös rahaa (inhottavaa saada rahaa ihmisiltä, jotka ovat hyvin köyhiä, mutta kyseessä oli rituaali joka oli vain pakko hyväksyä). Tunnen jo että tulevaisuuteni on onnekas, hehe.

Kaiken kaikkiaan Dashain on perhejuhla ja se on aika, jolloin sukulaiset vierailevat ahkeraan toistensa luona. Näin erityisesti viimeiset 5 päivää, jolloin vanhemmat suvun jäsenet joka päivä siunaavat ja laittavat tikan nuoremmille. Kodeissa täten valmistellaan valtavia määriä ruokia, jotta kaikki voidaan ruokkia, ihan mihin päivän aikaan vaan. Itse olen myös saanut nauttia Nepalilaisten vieraanvaraisuudesta. Kansallisruoka, dhal bhat on ollut erityisen maistuvaa kun riisi (bhat) on aivan tuoretta, omalta pellolta saatua ja sen kanssa nautittu curry, dhal ja pikkelsit myös oman pellon satoa. Vuodenaika on ylipäätänsä todella mukava, satojen lisäksi monsuunit ovat juuri väistyneet ja ilma on kirkas ja lämpötila miellyttävät +25 astetta.

En edelleenkään tiedä paljoa Dashainin faktoista, mutta parasta juhlassa minun mielestäni on ollut aistia se ilo joka nepalilaisista loistaa, siitä hyvästä että nyt on Dashain. Suvusta ja ystävistä välittäminen tuntuu olevan Dashainina erityisen tärkeää. Tätä on mukava katsoa ja havaita kuinka kaikkien maalliset murheet tuntuvan haihtuneen olemattomiin, sillä mikään ei ole nyt tärkeämpää kuin elämä itse.

Juoni

Lähdin Nepaliin kohdatakseni maailman tosiasioita. Kuten sen mitä köyhyys on, tai miltä tulevaisuus näyttää maassa, joka ei varsinaisesti pyytänyt markkinataloutta, ilmastonlämpenemistä tai Hollywood-viihdettä, mutta sai ne silti. Suomessa köyhyydestä voidaan puhua paljon, tietämättä siitä paljoa. Halusin tietää mistä puhun, kokemuksen kautta. Huomio, tiedän että Suomessa on monenlaista köyhyyttä ja vanhempieni sukupolvi on kokenut kovin erilaisen Suomen kuin minä. Ajattelin siis myös, että voisin näyttää ettei oma sukupolveni ole sitä paljon puhuttua pullamössöä (edes itselleni). Että kyllä minäkin pärjään vähemmällä, lähden Nepaliin ja autan köyhyyden vastaisessa taistelussa, vaikka pelkkää riisiä syöden

Lights, camera, action

Ja kuinkas sitten kävikään? Toisinaan tuntuu, että pala sitä hiton ”Hollywoodia” saapui mukanani yhteen Katmandun kortteleista. Se hakemani todellisuus tuntuu usein kovin epätodelliselta, koska 1) minusta tuli julkkis 2) olen kauempana köyhyydestä kuin koskaan, Kelan kuukausittainen työelämäänvalmennustuki (jolla täällä elän) on satumainen summa paikallisten palkkoihin verrattuna. Voin täällä tehdä aivan mitä lystään.

Eli olen käytännössä upporikas ja tiedän miltä julkkiksista tuntuu kävellä kadulla, kun päät kääntyvät ohi mennessä. On hämmentävää, kun täysin tuntemattomat ihmiset sanovat hei Eija! Minut tunnetaan, mutta minä en läheskään heitä kaikkia. Kotiseudullani tiedostan, etten astele missään yksin, vaan minulla on aina monien katseet seuranani. Kuulen kiertoteitse “mistä Eija aina ostaa vihanneksia” ja ihmiset tietävät monelta tulen töistä ja monelta lähden. Jos täällä olisi Seiska, niin olisin varmaan aina otsikoissa: ”Eija osti mätiä omenoita!” ”Eija liukastui lehmänlantaan!” ”Eija joi kaksi olutta!”. Pääsin muuten lehteen oikeastikin, sillä minun ja toisen suomalaisen tekemän raportin julkistamisesta tehtiin (täysin yllättäen) isompi juttu ja seuraavan päivän lehdestä siitä löytyi pienen pieni artikkeli. Yllättävintä asiassa oli se, että nimeni oli kirjoitettu täysin oikein. (Eniveis, tämä oli positiivista julkisuutta lapsityövoiman vastaisessa taistelussa.)

Omassa korttelistossani olen “se” länkkäri, muualla herätän muuten vain huomiota. Kuljen melkein joka päivä paikallisbusseilla/kolmipyöräisillä autoilla ja näissä ei juuri koskaan ole muita länsimaalaisia. Tunnen sen nahoissani. Minua tuijotetaan täysin avoimesti. Tekemisiäni seurataan erityisen tarkkaan. Jos avaan Nepalin-kielen koulukirjani, puolet bussista alkaa naureskelemaan ja keskustelemaan minun kirjastani – eivätkä he läheskään aina sano minulle mitään. Ymmärrän jo vähän mistä he puhuvat ja mietin miten erikoista, kuinka koko bussillista eri ikäisiä ja näköisiä ihmisiä yhdistää äkisti jokin asia, minä.

Ei minua toki yleensä rauhaan jätetä, vaan moni haluaa aloittaa keskustelun kanssani. Miehet kertovat aika nopeasti rakastavansa minua. Kiva. Kertoessani, että en laita ruokaa tai pese pyykkiä he hieman tosin hämmentyvät. Lukiessani kirjaa, vierushenkilö usein pyytää minua ystävällisesti levittämään sitä paremmin, jotta hän näkee mitä luen. Sitten hän kertoo minulle mitä luen.

Hämmentävimpiä ovat kamerakännykät. Erityisesti teinipojilla on into ottaa kuva länkkäristä. Odotan sopivaa mahdollisuutta vetää oma kamerani esiin ja mennä ottamaan kuva minua kuvaavasta kuvaajasta. Olen nähnyt kuinka ”muut julkkikset” tekevät näin.

Kaikki tämä on välillä äärettömän omituista, sillä unohdan kuinka erilainen olen täällä. Hauskinta on se, miten itse reagoin nähdessäni länsimaalaisen kotiseudullani; oikein hätkähdän enkä voi olla tuijottamatta!

Aamusta iltaan aina samaa rataa töitä, töitä ja töitä. Sitä Nepalissa(kin) tehdään; viljellään peltoja, kannetaan tavaroita, pestään pyykkiä, kerätään pahvia, kerjätään almuja, korjataan taloja, poljetaan roskakärryjä, lopetetaan eläimiä, vartioidaan rauhaa ja jotkut opettavat ihmisoikeuksista. Näistä kaikista tässä alla kuvia. Ja eikun takaisin töiden pariin…

Jokapäiväinen ruoka tulee riisipelloilta

..ja kuljetetaan kuluttajalle

Kannetaan siis selässä - jopa 30 kiloa kukkuloita ylös alas.

Kaupungissa kannetaan ihan mitä vaan

Korjattavaa olisi jokapuolella, huomaa "jykevät" rakennustelineet...

...bambukepit työmiehen turvana

Pyykkipäivä (tai no, pyykkiä pestään tai kuivatetaan joka paikassa joka päivä. Mikä pesukone?)

Mies kerää pahvia, siitä saa vähän rahaa

Jonkun on hoidettava kuljetus, ei pahvi itsestään tule kierrätettäväksi.

Tässä tehdään lankaa

..ja räätäli tekee langasta vaatteita

Roskakuljetus, joka tökkii pahasti Katmandussa. Tämä on todennäköisesti jonkun oma bisnes, kerätä korttelin roskat ja kaivaa muiden jätteistä jotain...hyödyllistä

Pyhiä miehiä almuja kerjäämässä temppelin ulkopuolella

Ja taas päästettiin vuohi päiviltään

Ja taas poliisin piti siivota Tiibetiläisiä mielenosoittajia pois Kiinan suurlähetystön edestä

Kuva paripäiväisestä ihmisoikeus-koulutuksesta, joka minä ja toinen suomalainen ETVO- vapaaehtoinen vedettiin kesäkuussa. Olen siellä edessä, katse tiukasti papereissa toivoen että vieressä seisova tulkki ymmärsi mitä sanoin.

Olen ollut täällä nelisen kuukautta, mutta yhä vain on asioita, jotka jaksavat hämmentää tai hymyilyttää uudelleen ja uudelleen. Hmh, no itseasiassa lista olisi pitkäkin. Mutta tässä pari esittelyyn.

Miesten välisestä rakkaudesta

Top ykköseen yltää miesten erittäin yleinen tapa kosketella toisiaan julkisesti. Ei, en ole löytänyt suvaitsevaa gay-skeneä Nepalista ja saanut juhlia sateenkaaret poskissa. Nepalissa ollaan päinvastoin äärettömän epäsuvaitsevaisia minkäänlaisen esiaviollisen lähentelyn suhteen – jopa sen tasoisella liiioittelulla, että asia voisi päästä tälle listalle. Mutta valitettavasti maailma on niin täynnä teeskentelyä, ettei se enää oikein jaksa yllättää. Eniveis, miesten pelikuviot kyllä jaksavat askarruttaa. Naimaton nainen sekä mies eivät missään nimessä saa kulkea käsi kädessä – saati suudella tai edes tapailla ilman “esiliinaa”. Aviopuolison valitseekin usein äiti tai isä. Mutta miehet kihertävät joka paikassa toistensa kainaloissa tai pitelevät toisiaan kädestä kuin rakastavaiset ikään. Usein silitellään toisen vatsaa kun keskustellaan ja bussissa seuraan huvittuneena, kuinka vierekkäin istuvat miehet silittelevät toistensa käsiä. Näky on vain jotenkin epätodellinen. Eikä sitä harrasta vain nuoret skundit, vaan miehet ikään katsomatta.

Kyse ei siis ole mistään seksuaalisesta (patoutumasta) asiasta, vaan samantyylinen juttu, kuin esimerkiksi lännessä nuorten tyttöjen tapa kulkea käsikädessä tms. Kai tässä vain kohtaan oman kulttuurisen jäykkyyteni, kun en osaa ymmärtää miesten välistä ystävyyttä!

Koti on Kitch

Maasta riippumatta muiden kodeissa on aina hauska vierailla. Ne paljastavat ihmisistä paljon, tyylitajun ja pari omituista tapaa – elleivät asukkaat ole tienneet vieraiden tulosta ja siivonneet (tylsää). Esimerkiksi minusta pikkuyksiöissä asuminen kasvatti epäloogisen logiikan mestarin; se miten kuivatin astiani ns. “kätevästi” tai säilytin pölynimurin, ei olisi auennut muille. Saati sitten miten vessanpytyn kokoisessa kylpyhuoneessa voi käydä suihkussa mukavasti. Oma koti on ihan oma maailmansa.

Täällä hämmästelen kaikenlaista jo kotien ulkopuolella, seinien sisälle päästessäni jokin minussa naksahtaa. Olen ylistimuloitu. Haluan sanoa että vaaleanpunaiset seinät ovat kivat. Nepalilaisten kodeissa muutun Kotilieden sisustusarvostelijan kesäharjoittelijaksi – henkilöksi jolta ei vaadita tyylitajua, vain päätöntä vimmaa kertoa kevään puhjenneen kukkaan Merihaassa. Mitä sitä voisi sanoa pöytäkoristeena olevasta tekokukkakimpusta sädetikkuineen ja mini-pehmolelunalleineen neonoranssinvärisessä kipossa, joka esittää meikattua lehmää. Ihanat glitterit? Tuntuu, ettei hindulaisuuden värikylläisyydellä todella ole rajoja. Kuuminta kitchia riittää.

Suurimmalla osalla Nepalilaisista tosin ei ole paljoa materiaa, jolla sisustaa kotia. Kodit ovat usein äärettömän vaatimattomia ja viiden hengen perhe voi helposti asua samassa pienen pienessä huoneessa. Mutta en käsitä minkä takia ne ainoat omistetut taulut/kuvat/julisteet sijoitetaan joka ainoassa kodissa aivan katonrajaan? Yleensä kyseessä on häävalokuva – jossa naamavärkki on niin vakava että kenen tahansa passikuva näyttäisi riemastuneelta (patsi tiettyjen amerikkalaisten). Tätä Addam’s family-lookia vielä korostaa naisiin spreijattu yletön meikki.. Aaa, nyt voisi päätellä että SIKSI ne on siellä ainoastaan tikapuin tavoitettavissa. Mutta ei, oman asuntoni seinään oli liimattu (huom: liimattu) sanomalehden keskiaukeaman mainoskuva moottoripyörästä. Hetken leikin ajatuksella jättää se sinne. Eihän se nyt siellä katonrajassa niin häiritse ja on mukava tulla kotiin kun vastassa on varma naurattaja.

Nimellä on väliä

Kolmas tässä esittelemisen arvoiden hämmentäjä on englanninkielen ja länsimaalaisuuden (hyväksi)käyttö. Miksi oi miksi nepalilaisten yritysten nimien on pakko olla englanninkielisiä? Ei kai Nepal nyt niiiiiin kansainvälinen voi olla? Maan lingua franca on käsittääkseni yhä nepali. Ja kun englantia ei taideta, sanavalintojen syynäkään ei ole aina se, mitä ne tarkoittavat, vaan se miltä ne kuulostavat. Joskus vain nimellä on väliä.

Koulut rämpivät tässä hupi-kategoriassa. Disney Internationalin ja Clinton High Schoolin vielä tajuan; nimet ovat kuuluisia ja viestivät ehkä hyviä juttuja koulumaailmaan (Disneyn yhdistämistä kauneushoitolaan en tarkalleen ole hoksannut). Mutta esimerkiksi itse asun koulussa, jonka nimi on “Riviera International Academy”. Entinen nimi oli “Rosy Garden”. Juuh, ehkä se oli parempi muuttaa. Mutta perustelu Rivieran valitsemiseen nimeksi oli se, että rehtorin sukulainen oli käynyt Rivieralla, siinä Ranskan ja Meksikon välillä. Aijaa…has. Seuraavaksi varmaan kuulen että perustelu “internationalille” on se että yläkerroksen asuntoa vuokrataan ulkomaalaiselle.

Suloisimpia paikkoja, joissa englantia käytetään ovat seinäkirjoittelut, ns “graffitit”. Ylivoimaisesti yeisin sanavalinta johon törmään on love, mihin voi yhdistää mitä vain. Tietysti.

Yrityksistä jäi yksi olennainen esittelemättä. CWISH (lausutaan sii-wish), eli Children & Women in Social Service and Human Rights, on mun duunipaikka ja tuossa yllä on kuva heidän päämajastaan. Siellä minä aherran. CWISH ei ole mikä tahansa viritys, jossa yritetään myydä jotain (ei ole tarkoitus loukata hattaranmyyjää, ks. edellinen bloggaus). Se on nepalilainen ihmisoikeus- ja kehitysyhteistyöjärjestö, joka on keskittynyt toiminnassaan naisten ja työssäkäyvien lasten oikeuksien puolustamiseen. Se on ollut pystyssä vuodesta 1993 ja on niin poliittisesti kuin uskonnollisesti sitoutumaton järjestö. Tulot tulevat pääosin ulkomaisten yhteistyökumppaneiden kautta, joista yksi on Suomalainen Interpedia. Kehitysapu usein kyseenalaistetaan, ja hyvä että mietitään. Saataisiin minun puolestani miettiä vielä enemmänkin, jotta huomattaisiin että apua tarvitaan ja osaamista saa jakaa.

CWISH:n toiminnan erityiskohteena ovat kotityöläiset, joiden olemassaololle ja ongelmille ollaan monilta osin sokeita. Noin kahdesta miljoonasta Nepalin lapsityöläisestä arviolta 56,000 toimii kodeissa.

Lapsien tilanne on usein aivan kauhea. Erään tutkimuksen mukaan jopa 56 % kotityöläisistä on joutunut pahoinpidellyksi tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Kastit, etnit, sukulaisuus-suhteet ja ties mitkä kulttuurisesti selitetyt tavat vääristävät ihmisten ajatusmaailman, ja mahdollistavat (muuten) käsittämättömien asioiden tapahtumisen. Lapsia tuodaan kylistä kaupunkiin paiskimaan töitä jopa omille sukulaisille 14 tuntia päivässä. Tähän kuuluu esim. serkkujen koululaukkujen kantamista yksityiskouluun, jonne itsellä ei kuitenkaan ole menemistä, vaan päivät hupenevat vaatteiden pesemiseen, siivoamiseen, ruoanlaittoon, tiskaamiseen jne. Noin puolet lapsityöläisistä eivät saa palkkaa, tai jos saavat niin se on noin 15 senttiä päivässä. Pahinta on se, että heidän tulevaisuutensa heitetään hukkaan kun omanarvontunne murskataan ja oikeus koulunkäyntiin kielletään. Heidän elämänsä tarkoitus on muka palveleminen ja vaiti pysyminen, ja heidän tulisi olla kiitollisia mahdollisuudestaan saada katto pään päälle.

En viitsi heitellä kuvia heistä nettiin, jotta voisitte nähdä keistä tässä on kyse, pieniä tyttöjä ja poikia he ovat. Itse olen säikähtänyt, miten pikkuruisia lapsityöläiset voivat olla. 13 -vuotiaat näyttävät minusta 8- vuotiailta, ja ne 8-vuotiaat taas.. Ei ihme, sillä moni on kertonut saavansa nukkua vain 4-5 tuntia yössä, kun töitä on tehtävä sekä yömyöhään että jo ennen auringonnousua. Alla on kuva lapsityöläisten piirtustuksista aiheella “mitä teen joka päivä”. Vasemmalla tyttö pesee pyykkiä ja hänen takanaan joku “perheen” jäsenistä lyö kepillä. Oikealla tehdään ruokaa ja pestään pyykkiä, samalla kun työnantaja huutaa/sättii.

Muuttaakseen lasten (ja Nepalin) tulevaisuuden suuntaa, CWISH pyrkii vaikuttamaan ylemmän tason hallinnollisiin ja yhteiskuntapoliittisiin rakenteisiin. Lapsityövoiman käyttö on Nepalissa laissa kielletty, mutta poliitikot keskittyvät muihin puuhiin, kuin ongelman suitsimiseen. Poliittisella tahdolla on tässä taistelussa väliä. Ilmassa on toivoa, sillä pitkä (10 vuotta ja 13 000 ihmishenkeä vaatinut) sisäinen konflikti on saatu sammumaan ja Nepalista tehtiin keväällä tasavalta. Tuolloin laukkautettiin 240 vuotinen Hindu -monarkia. Keneltäkään en ole kuullut halaistua sanaakaan siihen suuntaan, että kunkkua olisi ikävä. Päinvastoin moni huokailee helpotuksesta, että traditiosta päästiin eroon. Oli aika. Ja nyt voi olla aika monen muunkin asian muuttumiseen. CWISH:n oma puheenjohtaja joutui väistymään palliltaan, kun hän tuli valituksi maan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen jäsenistöön.

CWISH:llä on myös paljon toimintaa aivan ruohonjuuritasolla. Jos tarve vaatii, lapsia pelastetaan suoraan heidän työpaikoiltaan ja heidät saatetaan takaisin koteihinsa. Heidän vanhemmille on usein luvattu, että lapsi laitetaan työn ohella kouluun.

CWISH pyörittää eri koulutusohjelmia, joihin kuuluu tiiviis yhteistyö sekä lasten, työnantajien, vanhempien että eri viranomaistahojen kanssa, jotta lapsityöläisongelmaan saadaan mahdollisimman pysyviä ratkaisuja. CWISH tarjoaa esiopetusta (lukeminen, kirjoittaminen, laskeminen) perustamissaan Drop-in-Centereissä (DIC), jonka käytyään lapset, jotka ovat jääneet koulunkäynnin ulkopuolelle, voivat osallistua valtion kouluihin ja saada peruskoulutuksen. CWISH neuvottelee työnantajien kanssa saadakseen heidän tuen lapsen koulunkäynnille ja on valmis maksamaan lapsen koulukustannukset.

Aloittaessaan opintiensä DIC:ssa, lasten maailma mullistuu, avartuu. Kaksi opetustuntia päivässä kuutena päivänä viikossa ovat heidän ainoata vapaata aikaa, jolloin he saavat olla lapsia. Näiden nappuloiden vaatteet ovat usein resuiset (työnantaja esim. antaa vaatteita vain kerran vuodessa) ja koululaukkuna toimii muovipussi, mutta hymy on herkässä. Luku- ja kirjoitustaito ovat kuin “supervoimia” joiden avulla voi tapahtua ihmeitä. Ja siltä se tuntuukin kun lapselta, jolta on riistetty omanarvontunne, löytyy usko omiin kykyihin. On todella liikuttavaa kuulla lapsen selittävän, kuinka hän vasta nyt uskoo että hänellä on tulevaisuus, tai kuinka hän ei nyt pelkää maailmaa enää niin paljoa. Kukaan keneltä olen kysynyt ei halua olla kotityöläinen isona. Lentäjiä riittäisi!

Alla kuvia yhdestä Drop-in Centeristä.

Vanhempia lapsia ei koulu aina nappaa, ja heille CWISH tarjoaa myös liiketaitokoulutusta, jonka avulla lapsi tai nuori oppii itselleen uuden elinkeinon ja/tai kykenee hakeutumaan muualle töihin. Heille opetetaan esimerkiksi ompelua ja kaupan pyörittämisessä tarvittavia taitoja.

Suuri osa CWISH:n toiminnasta on tiedotus- ja vaikuttamistyötä. Joka kuukausi se järjestää lukuisia koulutuksia naisten oikeuksista, lasten hyväksikäytöstä, hygeniasta, HIV/AIDS:sta jne. Vaikuttamistyönsä avulla CWISH on onnistunut aktivoimaan yhteisöjä kantamaan huolta omien alueidensa lapsityöläisten oikeuksista. Yhteisöt itse ovat kasvamassa voimakkaiksi muutosvoimiksi ja CWISH koordinoi nyt paikallistason eri tekijöiden yhteistyötä. Eli jollain tapaa kasvanut tietoisuus ongelmista on nostattanut niiden kokonaisvaltaista vastustusta, ja lisännyt toimintaa. Ajatusmaailma, että lapsia saa käyttää työvoimana, alkaa horjumaan… Ensin kaikki voisi laittaa kouluun, mutta kuten eräs pieni lapsityöläinen sanoi “olisi paljon parempi jos voisimme vain käydä koulua, eikä tarvitsisi tehdä töitä”.

Tässä kooste hyvin tavallisista tavoista yrittää.

Hattarakauppa

Jäätelökauppa

Hedelmäkauppa

Sarjasta "osta ämpäri" (myyntihitti)

Vihanneskauppa

Kangaskauppa

Osta lihaa

Kanakauppa (ulkona, autotien vieressä)

Kauppa sisältä

Kauppa ulkoa

Liikkuva snacks-kauppa

Katukauppa

Parturi

Suutari

Nukkekauppa

Kuljetus-alan yritys

Lähdettiin kaverin kanssa viikonlopuksi pienelle patikointiretkelle Katmandun laakson kukkuloille. Hyppäisimme paikallisbussiin ja suuntasimme noin 30km päässä olevaan Nagarkotin kylään, reiluun 2100 metriin (Katmandu n. 1300). Sieltä aioimme kävellä toiseen “kukkuloiden kylään”, Dhulikheliin, josta jatkaisimme matkaa seuraavana päivänä. Tiedossa piti olla simppeli marssi maalaismaisemissa ja selkeällä säällä näkisimme Himalajan lumihuiput.

Bussin kiivetessä rinteitä ylöspäin, katsoimme taakse saasteverhon alle jäävää kaupunkia varsin tyytyväisinä päästessämme hetkeksi pois. Edessä ollut reissu ei toki sujunut aivan ongelmitta, mutta sitä nyt ei kukaan voi odottaakaan. Ajattelin tässä antaa kuvien puhua enemmän, mutta jotain on sanottavakin.

Ensimmäinen päivä

Olimme edellisenä päivänä sopineet oppaasta, joka pitäisi meidät reitillämme. Tapasimme hänet Nagarkotissa. Koska meillä oli kokemusta oppaista, joilla ei ole harmainta aavistusta siitä, missä he milloinkin ovat, tenttasimme Bipal-nimistä opastamme huolellisesti ennen lähtöä. Kyllä, hän sanoi tietävänsä kaikki reitit hyvin. Ja juuri kaksi viikkoa sitten oli hän viimeksi kävellyt Dhulikheliin. Näytti hän meidän kartastakin, kuinka sinne mentäisiin. Oman kotikylän kautta jopa. En pidä teitä kauempaa jännityksessä; Bipal eksyi parin tunnin päästä. Vähän sen jälkeen, kun olimme kävelleet hänen kotinsa ohi.

Merkit olivat tosin olleet ilmassa alusta asti. Juippi lähti taivaltamaan noin 15-20 km matkaa sileäksi silitetyssä kauluspaidassa (halusi varmaan näyttää vakuuttavalta länkkäreille, antaen juuri päinvastaisen mielikuvan), ilman vettä tai sadevarustusta. No, me arvelimme, että ehkä matkan varrelta saa kaikkea ja usein paikalliset viis veisaavat pikku sateista. Kauluspaita nyt vielä meni. Ja Bipal sanoi, ettei tänään sada. Ok. Vaikka nyt on monsuunikausi ja 9/10 päivästä sataa.

Olimme kyllä varsin onnellisia sen ensimmäiset pari tuntia, maisemat olivat mahtavia. Pikku hiljaa kulkureitti vaikeutui ja jossain vaiheessa Bipalin kännykkä pärähti. Joku vissiin tsekkasi oliko keltanokka osannut opastaa. Saimme kuulla eksyneemme. Ilkeä totuus oli, että olimme tarponeet vain kauemmas määränpäästämme, emmekä ikinä enää ehtisi perille ennen myöhäistä iltaa. Yht’ äkkiä meille tuli kiire ehtiä pikku kyläään nimeltä Kunta, josta voisimme ottaa paikallisbussin Dhulikheliin. Loput kolme tuntia suomea kiukkuisesti jupisevat länkkärit sitten kipittivät kauluspaita-oppaan perässä tähän kylään, joka oli vain pieni rasti kartan laidalla. Matka täpötäydessä (kattoa myöden ja ovesta roikkujia oli enemmän kuin pari) bussissa kesti 1,5 tuntia ja oli kaukana nautinnosta.

Alla (sekä aloituskuva pikku-kilistä) pari kuvaa ensimmäisen päivän maisemista. Matka kulki kukkuloita ylös alas sekä riisipeltojen reunoja ja joki ylitettiin pariin otteeseen.

Olimme Dhulikhelissa noin kuuden maissa. Siellä yövyimme Hindulaisen Shiva temppelin nurkilla olevassa pienessä hostellissa. Paikka oli simppeli, mutta siisti (meille kehuttiin kuinka he vaihtavat jopa lakanat. Tästä meidän todella odotettiin olevan vaikuttuneita). Paikkaa pyörittävä perhe ruokki meidät perinteisellä nepalilaisessa Dhal Bhatilla, eli riisillä (bhat), linssikastikkeella (dhal) ja pienellä määrällä kahta kasviscurrya. Ruokaillessamme naapuripöydän espanjalainen lonely rider pössytteli parit kannabis-sätkät. Alla kuvia Shiva temppelistä ja huoneestamme.

Toinen päivä

Yöllä satoi, mutta aamulla aurinko taas puski pilvet pois. Istuessamme aamupalalla hostellin kattoterassilla meille avautuivat upeat maisemat… Näkymä yli laakson kantoi Himalajan lumihuipuille asti! Alle levittäytyi pienten kylien täplittämät riisipellot. Ja niin oli edellisen päivän opasongelmat unohdettu.

Dhulikhelista lähdimme kipuamaan edelleen ylöspäin. Opasta emme (kas vain) halunneet. Päivän matka noin 18 km päässä olevaan Panautiin oli selkeä ja kulki lukuisten kylien läpi. Karttamme, sekä tarvittaessa paikallisten neuvot, saivat luvan riittää.

Ensiksi kapusimme hämmentävän hyväkuntoiset portaat (“1000 steps”) Hindulaiselle Kali-temppelille. Temppeli oli kukkulan huipulla, ja itsessään se oli hieman huvittava, mutta maisemat olivat upeat. Kuvissa alttarilla komeilee Kokis-pullo ja temppeliä kokonaisuudessaan vartioivia sotilaita bunkkereissaan.

Kali-temppeliltä matka jatkui harjanteita pitkin. Ohitimme pari sympaattista pientä kylää ja ihastelimme maisemia. Taivaalle kerääntyvät uhkaavat sadepilvet kiersivät meidät, kenties Bipal oli tiennyt jotakin; päällemme ei satanut koko viikonloppuna.

Käveltyämme noin 3 tuntia näimme välietappimme, seuraavan kukkulan huipulla siintävän Tiibetiläis-luostarin. Aivan tämän alapuolella oli kaunis Buddha-stupa värikkäiden lippujen syleilemänä (kuvissa myös alttari). Kylä kantaa nimeä stupan mukaan, Namobuddha, ja söimme siellä hyvän lounaan (kuvassa Dhal Bhat annoksemme).

Lounaan jälkeen matka jatkui mukavien maalaismaisemien lomassa. Kotieläimiä tuntui olevan paikoin enemmän, kuin kylien asukkaita. Ja ne olivat huomattavasti hyväkuntoisemman näköisiä, kuin mitä Katmandussa näkee (ei yllättävää). Kylärakennukset olivat välillä uskomattoman kauniita, vanhaa arkkitehtuuria.

Matkamme päätepiste, Panauti, on vanha kylä kahden joen risteyksessä. Siellä on paljon nähtävää, mm. temppelialue, jolla arvioidaan mahdollisesti olevan jopa Nepalin vanhin Shiva-temppeli (1200-luvulta)! Panautista “hurautimme” takaisin Katmanduun, jälleen ylitäydessä paikallisbussissa. Saapuminen takaisin kotiin tuntui kummalta, kun yht’ äkkiä olimme jälleen saastepilvessä ja ihmisvilinässä. Parissa päivässä olimme päässeet siitä henkisesti hyvin kauas.

Olen niin onnellinen. Haukkasin juuri hampurilaista ja se maistuu taivaalliselta! Kiitos Amerikka. Syön lanseeraamaanne leipää Nepali-tyylisenä vege-versiona. Ei täällä mäkkäreitä kaivata, mutta hurraa kulttuurinvaihto! Kannatan osaamisen jakamista – ja sen edelleen mukauttamista olosuhteisiin. Joo ja hei Amerikka, tänne vähän sitä suklaahippu-keksi-osaamista tänk juu! Epäilen vahvasti, että Nepalilaiset suklaakeksit ovat leikattu kartongista. Suu kuivana olen niitä runnonut sisääni. Saisinpa kunnon jälkiruoka-”cookiesin” täydentämään kulttuurielämykseni (kyseessä siis edelleen hampurilaisateria).

No, kaikkea ei voi saada, eikä tarvitsekaan. Mutta olen tänään varma että onnellisuus on yhtä kuin hyvää ruokaa. Hmm, onkohan jollakin kielellä onni yhtä kuin ruoka? Selitän miksi mielestäni ruoalla on niin tärkeä rooli. (Sori, tämä menee taas hieman “kehitysmaa-pohdiskeluksi”. Koitan olla kepeämpi joskus, ajatukset vain tuppaavat täällä pyörimään hiukka vakavilla radoilla. Öh, kuten hampurilaisissa..).

Tässä huimaavan älykästä logiikkaani:

A) Jotta saa ruokaa, pitää olla joko maanviljelijä ja/tai saada tuloja, jolla voi sitä ostaa. Mutta tulot eivät tee onnelliseksi, vaan ruoka joka sillä ostetaan. Jos ei omista maata ja/tai ei ole tarpeeksi tuloja ostaa ruokaa, on onnellisuus kaukana. Onni ei yleensä kumpua tyhjästä mahasta. Syödään kaikki ruokaa, sen tähden että olisimme onnellisia!

B) Jos elää kaupungissa (ruoat ostetaan) ja elämä on muuten mukavaa (on perhe, ystäviä, työ tai koulupaikka) mutta ruoka on huonoa; sitä ei ole tarpeeksi tai siitä tulee kipeäksi, on onnesta miinustettu terveys. Monasti tuotannon vaiheissa jokin kohta mättää ja tästä koituu nopeasti seurauksia vatsassa – ruoalla on pitkä matka ruokapöytään. Pidemmän päälle yleinen hyvinvointi kärsii, ja sitä kautta kaikki muu. Nepalissa noin 40 % alle 5-vuotiaista elää aliravitsemuksessa, voi vain kuvitella minkälaiset seuraamukset tällä on..

C) Jos on ruokaa, on energiaa. Eli ihminen jaksaa oppia, tehdä töitä, rakastaa ja elää.

D) Jos ruoka on hyvää, siitä saa tarpeeksi energiaa ja tarvittavat vitamiinit yms., ihminen voisi tehdä mitä vain.

Ei yksin ruoka aina onnelliseksi tee. Tässä vaiheessa onnellisuutta tulevatkin rakentamaan mahdollisuudet tehdä asioita. Opiskelu on mahdollisuus, työnteko on mahdollisuus, leikkiminen on mahdollisuus. Maanviljelijälle(kin) perhe ja elämästä nauttiminen, siten kuin haluaa, ovat mahdollisuuksia. Näitä mahdollisuuksia ei tarjota kaikille Nepalissa. Ja nyt tulee olennainen havainto onnellisuudesta täällä: se on onnellisuutta, ettei elämä pyöri ruoan ympärillä. Siis ettei joudu ainoastaan miettimään miten huomenna saa ruoan pöytään. Että saa nauttia elämästä. Että saa tehdä mitä vain, tai mitä haluaa. Eli minä olen onnellinen 1. hampurilaiseni takia ja 2. koska minulla on mahdollisuus tehdä töitä ja nähdä maailmaa – tehdä mitä haluan.

Kulttuurisessa vaihdossa Nepalilla on paljon annettavaa. Mielestäni yksi suurimmista anneista on juuri elämästä nauttimisen opettaminen, sellainen “carpe diem”-asenne. Ja toinen on se, että aina yritetään kovasti – luovuttamista ei tunneta. Toki se on usein pakon sanelemaa, esimerkiksi on pakko myydä kolmea chilipapua ja nippua korianteria kadulla nenäliinan päällä, kun ei ole muutakaan myytävää, millä voisi ansaita pari rupiaa ruokaan (ks. kuva alla tyypillisestä myyntikojusta).

Kun mahdollisuuksia tarjotaan, ihmisillä on aivan valtava into ottaa niistä kaikki irti. On aina niin liikuttavaa nähdä ihmisiä onnellisena saamistaan mahdollisuuksista. Juttelin esimerkiksi juuri 14-vuotiaan tytön kanssa, joka on saanut mahdollisuuden käydä koulua, koska Australiassa joku naishenkilö toimii hänen “sponsorina”. Muuten hän olisi kotona tai töissä. Nyt tämän koulutytön innolla voisi niin sanotusti vaikka laittaa ruoat koko kotikylälle. Hän opiskelee aamusta iltaan ja on siitä silminnähden onnellinen. Tavoitteena on tulla lääkäriksi.

Elämänilo näkyy täällä mielestäni myös väreissä, joita käytetään. Vaikka muuten kaikki olisi yksinkertaista (tai köyhää) ovat naisten asut ja korut aina koreita ja talojen seinätkin ovat usein maalattu värikkäiksi (ks. kuvat alla). Elämään ikään kuin pyritään luomaan kauneutta, olivat olosuhteet kuinka hankalat tahansa.

Eri taidemuodot ovat tietenkin reitti paitsi itsensä ilmaisuun, myös kauneuden luomiseen ja elämästä nauttimiseen, jopa selviytymiseen. Itselleni musiikki on yksi tärkeimmistä. Kuuntelen täällä päivittäin musiikkia, sekä kotona että kaupungilla (mm. koulumatka kestää 45 min. Opiskelen siis nepalia työn ohella). En tiedä miten jaksaisin henkisesti katsoa kaikkea näkemääni köyhyyttä ilman musiikkia. Sitä on vaikea selittää. Olen vain onnellisempi musiikin takia – en siksi että ignooraisin näkemääni, vaan koska kykenen suhtautumaan asioihin vähän rakentavammin. Viime aikoina olen muuten tutustunut Nepalilaiseen musiikkiin. Hauskalta kuulostaa! Kuulemani mukaan viime vuoden Intian Idols-kisan voitti nepalilainen. Juuh, kulttuurinvaihto on tuonut Idols intoilun myös tänne, hehe..

Olen onnellinen Nepalilaisten puolesta siitä, että heillä on saatavilla niin laaja skaala taiteen aloja tanssista maalaamiseen, joilla rikastuttaa elämää. Nepalilaiset ovat erittäin taitavia käsitöissä, kuten vaikka ompelussa, keramiikassa ja maton valmistuksessa. Budhalaisuus on tuonut ja kehittänyt omat taiteen lajinsa (Tiibetiläis-vaikutus on täällä vahva). Esimerkkinä Thangka- maalaus joka on erittäin pikkutarkkaa työtä monimutkaisine sääntöineen. Maalauksista tulee valtavan upeita ja ne viimeistellään kullalla. Kävin Thangka- koulussa viime kuussa vierailulla. Oppilaat voivat opiskella jopa kymmeniä vuosia, ennen kuin he saavat edes singneerata maalauksensa ja ovat täten taiteenlajin osaajia. Alla kuvaa keramiikan teosta ja thangka-koulusta.

Hindulaisuus tuo myös aivan valtavasti väriä elämään. Siitä ammennetut saagat ovat paitsi mielikuvituksellisia, myös jännittäviä, jopa hurjia. Samoin juhlat jotka siihen liittyvät – milloin heitellään vettä, milloin maalia. Eikä monikulttuurisuus todellakaan tarkoita yksin buddha- ja hindu-uskontokuntien tuomia värejä! Kaupan päälle löytyy vielä lukematon määrä pieniä kulttuuriryhmiä, kieliä, tapoja…En yhtään ihmettele, että ihmisillä riittää mielikuvitusta ja kykyä nähdä yksinkertaisissa asioissa vähän enemmän (mitä vain!). Alla kuvassa oikealla buddha-temppeli, keskellä hindu temppeli ja vasemmalla muinaisen kuninkaan patsas, sulassa sovussa.

Taiteenaloista erikoisin täällä on elämä itse, jonka oppimista jatkan cappucinon jälkeen… Hei, elämästä saa ja kuuluu nauttia, kukin valitsemallaan tavalla! Voihan sen sanoa niinkin kornisti, kuin että onni on elämistä..no tietenkin se sitä on. Vielä kun ajattelee, että useimmilla meillä Suomessa on loppujen lopuksi mahdollisuudet tehdä ihan mitä vain. Mutta me emme aina näe sitä, niin kuin Nepalilaiset näkisivät.

Tapahtuipa kerran (Nepalissa tänään aamulla). Suomalainen lukee (kuukauden vanhoja) Helsingin Sanomia aamiaispöydässä. Hän juo toista kahvikupillistaan (maassa, jossa kahvia tilatessa saa vahvaa teetä). Keittiössä soi jamaikalainen reggae (vähiten outo asia tässä skenaariossa). Hän miettii joutavia, kuten sitä miten mukavaa että eilen sai ottaa lämpimän suihkun ensimmäisen kerran kuukauteen. Kesäkuussa rakennettu kylpyhuone ei ole ollut päivääkään täysin toimiva. Tänään vettä tulee vain suihkusta, eikä mieli tee mennä kysymään miksi. Takana on tavallista rankempi työviikko, jatkuvasti on saanut yllättyä ja sopeutua muuttuviin tilanteisiin. Hän on tyytyväinen, että on selvinnyt lauantaihin – välttäen henkiset mustelmat ja ne pari moottoripyöräilijää, jotka vain vähän hipaisivat. Hetkeen ei jaksaisi säätää tai varoa. Ehkä tänään voisi olla rauhallisempi päivä. Hän nostaa päänsä artikkelista, jossa Timo Soini kertoo mielipiteensä vaalirahoituksista, ja katsoo huomattavan suurta apinaa suoraan silmiin. Kaveri on puolentoista metrin päässä olevan jääkaapin päällä ja nappaa hedelmä-astiasta (sen ainoan kypsän) mangon. Suomalainen kiljuu. Sydän hakkaa, hän ei ole ennen tavannut tätä ruokaseuralaista. Apina jähmettyy, sihisee ja näyttää kulmahampaitaan. Suomalainen piiloutuu tuolin taakse. Apina voittaa tuijotustaistelun ja ottaa hatkat. Seuraavaksi mangovoro nähdään nauttimassa aamupalaa kaiffansa kanssa. Suomalainen yrittää palata kuukauden vanhan Hesarinsa lukemiseen, koska se on hänestä ollut kiva tapa, ja reggae soi edelleen merkiksi siitä, että tänään on rauhallinen päivä.

Tänään ajattelin kirjoittaa siitä, mikä täällä on ollut mullistavinta. Ei mikään uusista asioista. Vaan se, ettei pysty pitämään kiinni mistään “vanhoista” asioista. Sitten tuo apina sekoitti ajatukset, ikään kuin korostaen sitä, miten kaikkea uutta ja hämmentävää tapahtuu jatkuvasti. Mutta se kuuluu asiaan, sen takiahan ihmiset lähtevät pois kotoa, kokeakseen uutta. Se mihin ihmisen, joka lähtee tekemään töitä täysin erilaiseen maahan ja kulttuuriin tulee varautua on, että monesta tutusta ja turvallisesta joutuu luopumaan. Jopa kaikesta. Ellei ole diplomaatin veroinen, ja/tai muuten sekä halukas että kykenevä luomaan omat olosuhteensa täysin omien toiveiden mukaisiksi, niin täytyy olla valmis luopumaan paljosta. Minä täällä kehitysmaassa sanoisin että kaikesta. Voi kuulostaa jollekin itsestäänselvyydeltä, mutta minulle se ei sitä kuitenkaan ollut.

Elämässäni täällä ei ole mitään samaa kuin Suomessa. Ei kai kukaan näe kertomani aamupala-hetken toisintuvan Suomessa? Ei vaikka kuinka olisi päivän Hesari ja Pauligin Juhla Mokka kehissä. Vastaavia esimerkkejä on lukuisia, kun muka teen jotain “ihan tavallista”, niin kuin tekisin Suomessa, mutta jokin asia tekee siitä omituisemman kuin ikinä osaisin kuvitella. On ehkä ihan turha yrittää pitää kiinni mistään omista jutuista, mutta niitä tietenkin kaipaa. Olen tullut siihen tulokseen, ettei minulla ole kuin yksi oikeasti tuttu juttu täällä, ja se on suomen puhuminen. Työskentelen toisen suomalaisen vaparin kanssa, millä on minulle iso merkitys kaikin tavoin. Ainakin jonkun kanssa kommunikaatio sujuu, kun itseni ilmaiseminen on helppoa, ja voin olla varma että minut suurin piirtein ymmärretään. Paula on kuitenkin kuun lopussa lähdössä takaisin Suomeen, joten sitten on luovuttava tästäkin luksuksesta.

Ei minulla mitään varsinaisia ongelmia ole tämän asian kanssa (paitsi että Paulaa & perhettä tulee ikävä), olen vain vasta nyt herännyt elämänmuutokseni totaalisuuteen. En tiedä milloin sen havaitsin. Ehkä jo silloin, kun huomasin ettei suurin osa ihmisistä puhu tai ymmärrä englantia. Päätin tuolloin, että minun täytyy opiskella nepalia, kurssi alkaa ensi viikolla. Olen taas siis opiskelija, nyt Katmandun yliopistossa. Ehkä huomasin jotain aina silloin, kun ostin kaupasta pastakastikkeita ja juustoa ja huomasin, että ne maksoivat enemmän kuin loppuviikon ruoat yhteensä. Olen nyt oppinut paikallisilta tekemään nepali-stailiin curryja ja jopa momoja (tiibetiläisiä “tortellineja”), en tarvitse tonnikalapurkkeja. Ehkä huomasin jotain myös silloin, kun pelasin koripalloa lasten kanssa ja meitä oli kerralla 30 pelaajaa kentällä. Enää en opeta heille mikä on takamiehen rooli, ja mikä sentterin. Keskityn siihen, että lapsilla olisi kivaa.

Viime viikonloppuna varmasti heräsin siihen, että olisi paras luopua omista ajatusmalleista, toisin sanoen: harhaluuloista. Lähdin kaverin kanssa Katmandun lähistöllä olevaan kansallispuistoon päiväksi kävelemään. Palkkasimme oppaan, jonka piti ohjata meidät kukkulan huipulle ja takaisin. Opas eksyi. Harhaluuloni antoi uskoa, että opas osaisi opastaa meitä. Huomasimme eksyneemme noin kolmen tunnin uuvuttavan nousun jälkeen, kun matka lähti alaspäin ja kysyimme, että ei kai tuo äskeinen pieni tasanne ollut huippu? Vastaus oli kyllä. Hämmentyneinä kyselimme missä me nyt olemme, ja eihän opas tiennyt. Parin minuutin päästä hän sanoi, ettemme olekaan vielä olleet huipulla, sinne on vielä pitkä matka. Sitten hän sanoi että itseasiassa voitaisiin kääntyä takaisin samaa reittiä, koska emme ehdi huipulle. (Kuvat alla ovat matkalta ylös päin, sekä toinen alhaalta laaksosta).

Me emme suostuneet kääntymään takaisin, vaan luotimme karttaamme ja ajattelimme ehtivämme toista kautta pois ennen pimeän tuloa. Seuraus oli se, että loppupäivän olimme kaikki kolme eksyksissä. Emme vieläkään tiedä kävimmekö huipulla. Onneksi matkalla törmäsimme toiseen oppaaseen ryhmänsä kanssa, joka neuvoi meidät pois. Hieman kyseenalaista reittiä pitkin tosin. Koska ystäväni ja minä emme sinäänsä voineet olla yllättyneitä tapahtumien kulusta, nautimme kuitenkin päivästä ja maisemista. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Koimme toki hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli vain polkea jalkaa maahan ja vaatia opas tilille, mutta… ei se kannata Nepalissa. Täällä pitää vain sopeutua.

Vaikka tänne lähtemällä halusinkin haastaa oletetut osaamiseni ja kokea uutta, en osannut kuvitella miltä tuntuu luopua aivan kaikista vanhoista tavoista, sillä en ole niin joutunut ennen tekemään. Itse asiassa tämähän on erittäin tervettä. Huomaan kyseenalaistavani pikku hiljaa kaiken. Mietin mitkä asiat oikeastaan ovat tarpeellisia tai hyviä, ja mitä missäkin voisi parantaa. Eikä tässä millään autiolla saarella olla, jossain henkiinjäämis-kisassa. Ruoka, tavat ja ajattelumallit täällä ovat oikein hyviä ja omissa oloissaan varmasti toimivampia kuin monet Suomeen sopivat. Kummassakin kulttuurissa on hyvät ja huonot puolensa. Se, että saan olla tilanteessa, jossa voin mukavasti katsella kriittisesti kummankin maan kulttuuria on aikamoisen opettavaista. Jep, ja täällä opin ainakin elämään yllätysten kanssa. Ehkä.

Mitenkähän ne niin sanotut tavalliset asiat ovat aina niitä suurta mielenkiintoa herättäviä juttuja? Nehän ovat tavallisia, sitä jokapäiväistä leipää, jota ei huomaakaan nielevänsä. Mutta täällä seuraan kaikkea pienellä kummastelulla kuten: ”Ai, ne juo vettä suoraan kannusta. Ai, tytöille leikataan lyhyt tukka, poikien annetaan kasvaa”. Ja sekä täkäläiset ihmiset, että kotona Suomessa asuvat kysyvät minulta tismalleen samoja kysymyksiä liittyen vieraaseen maahan: Minkälaista ruokaa siellä on? Onko lämmin? Miten asut? Mitä teet siellä työksesi? Pidätkö siitä? Vastataan nyt.

Tavallinen päiväni alkaa siinä kuuden seitsemän maissa, kun aurinko on jo noussut ja ulkoa alkaa kuulua autojen, ihmisten ja koirien ääniä. Kaupunki herää. En ole ikinä elämässäni ollut aamuvirkku. Olen kadehtinut ihmisiä, jotka kertovat tehneensä jo vaikka mitä kun kello on vasta kymmenen ja minä yritän saada päivästä kiinni kolmannen kahvikupillisen avulla. Joten selitän hieman täällä omaksumaani tapaa.

Katmandu on kaupunki, joka iltaisin hiljenee siinä yhdeksän jälkeen. Jos New Yorkilla on oma suurkaupungin sykkeensä, Katmandun elämää rytmittää yhä ihmiset itse ja luonto. Aurinko laskee seitsemän maissa, jolloin syödään illallinen ja ehkä jutellaan tuokio naapurin rappusilla tai kulmakuppilassa. Kotiin päin ollaan menossa kuitenkin. Oman syynsä vähäiseen ulkona liikkumiseen pimeän tullen tuo tietenkin Nepalin lähimenneisyys: ei ole montaa vuotta, kun maassa vallitsi synkkä konflikti-tila. Ulkona oli pimeällä turvatonta ja yöllä liikkuva oli heti epäilyttävä – lienee yhä. Samoin enimmäkseen iltoihin kohdistuvat sähkön säännöstelyt (katkot) rajoittavat hötkyilyä. Eli kun ulkona ei liiku juuri kukaan, eikä siellä ole edes paljoa katuvaloja, mitä minä siellä hilluisin? Jätän turistien keskusta-kapakat mieluusti rauhaan. Olen päätynyt siihen että on paras vain antaa unen tulla. Jotta voi herätä aikaisin.

Mutta työt alkavat vasta kymmeneltä! Aamu onkin se aika, kun ihmiset toimittavat arkisia askareitaan, pesevät, siivoavat, ostavat mitä tarvitsevat jne. Töitä tehdään kuutena päivänä viikossa, joten jostain se aika on otettava – ei täällä pesukoneet pyykkejä pese jne. joten aikaakin kuluu hiukka eri tavalla moneen asiaan. Mutta mulle nämä aamut ovat silkkaa luksusta, ja oma työviikko on 5 –päiväinen (ellei ole jotain häppeninkiä viikonloppuna, johon voin osallistua). Nyt kun saisi sen Hesarin tilattua tänne.. Kun aikaa on ollut yht’äkkiä niin paljon enemmän, olen aika huomaamatta aloittanut kerran jos toisenkin unohdetun jooga-harrastukseni. Joo, jotenkin kornia, moni varmaan pyörittelee silmiään… ”Lähti siis Himalajalle joogaamaan, just. Seuraavana muoti-oikkuna se alkaa puhumaan Tiibetin puolesta”. Noh, parempi palata tavallisista asioista kertomiseen.

Kiireettömän aamun jälkeen lähden kohti työpaikkaani. Tiedoksi, lähtö-hetken ja työpaikalle pääsyn väliin voi mahtua mitä vaan. Aina saan ihmetellä, enkä tiedä mikä muu olisi ”tavallista”. Asuntoni on erään koulun katolla ja se on oikea rauhan tyyssija, kunnes avaan aamulla oven rappukäytävään ja kävelen suoraan koulun hulinaan. Lapset kirmaavat ja kiljuvat, mutta ovat niin suloisia, että lähden aina töihin hymyillen. Kävelen yhdessä toisen suomalaisen vapaaehtoisen kanssa (joka asuu ihan koulun(ni) vieressä) noin 20 minuutin matkan työpaikallemme.

Kadut mutkittelevat ja vaihtelevat kumpareisesta hiekkatiestä Katmandun isoimpaan tiehen (ns. Kehä 1, mutta ilman kaistoja ja ajosääntöjä). Leppoisasti keskustelemme kuka tämän päivän lehden mukaan on jättämässä hallituksen, kuka sitä nyt haluaa johtaa ja hypimme vähän väliä kiinni aitaan, kun ohi hurauttelee prätkiä, autoja ja kolmipyöräisiä minibusseja. Toisinaan yskimme polviin nojaten, kun joku näistä pullauttaa mustaa savua naamaan. Ja jatkamme matkaa – jatkuvat katseet niskassamme, näillä main ei vastaan tule juuri muita valkonaamoja. Olemme nähtävyys.

Pikkutiet ovat usein tukossa, kun bussi tai rekka yrittää vääntäytyä mökkitien levyiselle kadulle. Näky on joskus aika epäuskottava, mutta aina ne jotenkin mahtuvat. Katujen varrella on siellä täällä roskakasoja, mm. yhden ruokatorin kupeessa (ks. kuva alla). Se on kai ”virallinen” kaatopaikka. Aluksi se toimi minulle maamerkkinä: ”ja kaatopaikalta vasemmalle”. Siinä ei ole enää mitään erikoista, nyt ihmettelen muuta.

Kaatopaikka-torin jälkeen voin nähdä, kuinka kauppias liekittelee vuohenkavioita ja toisaalla lauma lapsia meinaa juosta auton alle, kun he ihmettelevät minua. Itse en ole vieläkään tajunnut miksi kukaan haluaisi mustaksi liekitetyn vuohen kavion? Vastaan kävelee lehmiä, tai rynnäkkökiväärein varustettuja mellakkapoliiseja. Nepalissa mielenosoitukset ovat yhtä tavallisia kuin aamukahvi suomalaiselle. Viime perjantaina opiskelijat vastustivat julkisten liikennevälineiden lippukustannusten nousua, johon bussikuskin vastasivat (samana päivänä) osoittamalla mieltään opiskelijoiden mielenosoitusta vastaan pysäyttämällä liikenteen (busseja vaan poikittain teille ja hässäkkää riittää). Pian bensanmyyjätkin aloittivat oman lakon, ja ties ketkä muut. Näihin ”dilemmoihin” kävelemistä pyrimme tietenkin välttämään.

Kun pääsen töihin voisin todellakin kertoa naapurille että ”tänään on jo tapahtunut vaikka mitä!”. Kuka naapurini on vaihtelee, sillä minulla ei ole työpöytää. Harrastan huoneesta toiseen ajelehtimista, ”hei onko tämä työpöytä vapaa? Ai puoli tuntia, kiva!”. Mutta ei se mitään, minuun on totuttu näin aika nopeasti ja kömpelöt lausahdukseni Nepaliksi viihdyttävät. Lafkassa on töissä parikymmentä ihmistä, ja kaikki ovat hurjan mukavia, mutta monen kanssa kielimuuri on valtava. Yritän opetella täällä Nepalia, mutta hidasta on. Pää-asialliset työtehtäväni jakautuvat moneen osaan:

1. Järjestön uutislehden tekeminen, ilmestyy joka toinen kuukausi (sitä ei ole ennen ollut olemassa, joten olen päässyt öh, harjoittamaan luovuuttani)
2. Parhaillaan suunnittelu-vaiheessa on paripäiväisen ihmisoikeus-asioita käsittelevän työpajan vetäminen paikallisille työntekijöille (toisen suomalaisen vaparin kanssa)
3. Nuorisotyö, joka ei ole vielä oikein kunnolla alkanut (mutta tullee olemaan yksi päätöistäni)
4. Englannin opettaminen kerran viikossa työssäkäyville lapsille (ei myöskään ole vielä alkanut, toivottavasti pian!)
5. Raportointi parista meneillään olevasta hankkeesta, joissa on kyse lapsityövoiman käytön vähentämisestä. Isoja projekteja.
Kaikki tehtävät ovat äärettömän mielenkiintoisia, motivaatio on huipussaan! Työn lisäksi opetan muuten koripalloa ”koti-koulullani” kerran viikossa. Harmi että on vain yksi pallo ja kerralla 20 innokasta peluria..

Työkuvio on sellainen, ettei mistään oikein tiedä varmasti ennen h-hetkeä. Jos silloinkaan. Moni asia siirtyy äkisti, kun taas toiset tulevat puun takaa suunnitelmien muuttuessa. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä koko maata ravistellaan jatkuvasti. Ne ketkä ovat vähäänkään perillä Nepalin poliittisista kuvioista ovat varmaan kanssani (ainakin välillä) yhtä pihalla. Sellaista sohimista se on. Maan kansalaiset ovat vain pelinappuloita, jotka koittavat pärjätä muuttuvissa tilanteissa. Mieleen tulee se kuulapeli, jossa kuula vierii sinne minne päin lautaa taivuttaa, ja tarkoituksena on päästä näin liikkuen labyrintissa eteenpäin. Kuula tippuu helposti laudassa oleviin reikiin ja homma pitää tällöin aloittaa alusta. Täällä sitä lautaa liikuttelee monet kädet ja kuula huojuu ees sun taas. Pitää olla aina vähän onnea mukana että pääsee vähän eteenpäin. Alan jo hiffaamaan, että tiukkojen aikataulujen tekeminen ei yksinkertaisesti vain ole mahdollista. Mutta allekirjoitan väitteen, että Nepalilaiset ovat mestareita improvisoimaan. Työt tulevat silti tehtyä! Päivän työt loppuvat jo neljältä, tosin tämä nyt on vähän niin ja näin. Kadullakin paiskitaan aamusta iltaan.

Parhaita päivän hetkiä ovat aina ruoka-hetket. Nam, nepalilainen ruoka on mausteista ja maukasta. Ja se tosiaan tarjoillaan niiltä peltilautasilta, joissa on monta koloa ihan niin kuin Suomen Nepalilaisissa ravintoloissa! Lounaaksi syön yleensä ah niin herkkuja ”momoja” (joita ei löydy suomalaisten raflojen listoilta, pah) tai jotain kasvis-currya parilla leivällä (ks. kuvat alla). Momot kuuluvat Tiibetiläiseen ruokaperinteeseen ja ovat ikään kuin tortellineja joiden täytteenä on mausteista kasvishöystöä (joka muistuttaa sitä mitä laitetaan kevätrulliin) tai siitä lihaversiota. Momot tarjoillaan tulisen kastikkeen kanssa ja ovat niiiiin hyviä.Nepalilaiset ovat minulle kutsuneet lounasta siksi, mitä he syövät joskus aamu yhdeksän aikoihin – joka on riisiä, currya ja linssilientä eli Dhal Bhaatia. Aamupalaksi 6-7 maissa on juotu vain maitoista teetä. Noin kahden maissa syödään pienempi ateria, joka voi olla vain snacksia kuten keksiä, tai yksi samosa (vihannes-currylla täytetty friteerattu “taikinanyytti”). Töiden jälkeen voidaankin taas syödä Dhal Bhaatia ja illalliseksi vielä riisiä ja paria currya.

Itse saisin syödä koulun kanttiinissa kaikki ruokani, mutta ainakaan yhdeksältä aamulla ei ole riisi & curry maistunut. Iltaisin syön siellä silloin tällöin, mistä tykkään kovasti, sillä siinä tulee sosialisoitua erilaisten ihmisten kanssa – ja ruoka on hyvää. Olen nyt kuitenkin löytänyt myös kaupan maustehyllyt ja omituiset vihannekset, joilla teen omia kulinaarisia testejä. Satunnaisella menestyksellä…

Päivät sujahtavat nopsaan ohi ja pian taas olen takaisin koulullani (itse asiassa viikot vilisevät). Siellä usein rupattelen lasten tai koulun henkilökunnan kanssa. Iltaisin saatan joskus käydä ravintolassa syömässä tai hoitaa jotain asioita (yllättävän usein, sillä ne eivät ”hoidu” aina kerralla). Pitkän aikaa olin aina aivan poikki jo joskus seitsemän aikoihin. Päivät ovat yleensä sen verran aktiivisia ja tarjoavat aivoille kaikenlaisia ärsykkeitä, niin että uuvahdus iskee iltaa kohden. Siten olen tyytyväinen, että pääsen omaan rauhalliseen kotiini kun haluan. Siellä on mukava vaikka vain lukea kirjaa tai katsella kuinka aurinko laskee kaukana häämöttävien vuorten huippujen taakse.

P.S Ai niin säätäkin kysytään (raportoidaan nyt kaikki mitä lupasin). Alkukesä on ollut todella kuuma ja kostea, yli 30 astetta päivällä ja öisinkin on ollut aika tukalaa. Nyt on monsuunisateiden aika, ja lämpötila on sateiden myötä laskenut. Aika Suomalainen kesä-sää…

Höh, äidiltä mukaan saamani henkiinjäämispeite (kyllä vain) ei parantanut oloa (valitin viimeksi pientä ahia). Joten olisi pakko keksiä jotain muuta. Ahdistumisesta ei ole paljoa hyötyä, jos sen syille antaa periksi (varsinkaan jos yrittää olla kehitysyhteistyössä mukana..). Ensimmäiseksi luulisin, että olisi hyvä ymmärtää ettei tarvitsekaan yrittää muuttaa maailmaa. Riittää, että muuttaa omia tapojaan ja ajatteluaan. “Everyone thinks of changing the world but no one thinks of changing him/herself (Leo Tolstoy). Voisin vaikka aloittaa siitä, että kantaisin vastuuni yksilönä.

Näissä olosuhteissa minun olisi tarpeellista myös tuunata omaa ajatteluani, vaikka tällaiseksi:

• Kiva juttu, tänään ei ole lakkoa / poliitikot ovat ainakin puheväleissä / tänään oli päivä, jolloin mitään kovin pahaa ei tapahtunut.
• Bimala on ollut kotiltaloustyöntekijä 8-vuotiaasta. Mutta nyt 13-vuotiaana hän pääsi kouluun ensimmäistä kertaa. Hienoa! Pienellä avulla hänen elämänsä muuttuu paremmaksii.
• Kas, naapuri myy ämpäreitä! Hyvä yritys on hyvä yritys. Ja ämpärit ovat tarpeellisia. Ostan yhden jotta voin lajitella biojätteeni.

Sitten toimintaani:

• Lajittelen jätteeni, jotta ne ovat helpommin setvittävissä ihmisille, jotka elävät tonkien roskapaikkoja. Valtio ei täällä kierrätä, mutta köyhät kyllä; he mm. myyvät löytämänsä pahvin ja uusiokäytettävän paperin. Joten jos siitä jollekulle hyötyä on, niin mina lajittelen kaiken erikseen (ja huokaisen kuinka helpoksi kierrättäminen on tehty Suomessa).
• Muita toiminnan muutoksia olisi aivan valtavasti, esimerkiksi: mitäs tekisin niille kirotuille mustille pikku muovipusseille jotka tukkivat joka paikan (en ymmärrä miten olen jo ehtinyt kasvattaa varastoni)? No, minä päätin alkaa kantamaan kangaskassia laukussani, jonne laitan mm. kaikki torilta ostamani vihannekset ja hedelmät (jotka muuten aina punnituksen jälkeen lapataan omiin harsonohuisiin pusseihin jotka repeävät ennen kotiin pääsyä). Keinoja olla vähän parempi on monia.
• Yleisesti ottaen, päätän etten turhaudu tekemisieni pienuuteen. On ironista, että moni täällä vaikeista ja suurista asioista on pientä ja helppoa Suomessa (toivottavasti muistan tämän siellä sitten). Ja toisaalta mina olen täällä, nyt, keskittämässä omat voimani jokapaiväisen elämän parantamiseen, ja tuomassa takaisin tietoa, jota voi käyttää siellä. Se ei ole pieni asia – vaikka askeleet eteenpäin joskus olisivatkin. Ainakin minulla on suunta. Parempi jos en hetkeen ajattele, kuinka suuria seurauksia pienillä asioilla on. En ajattele sitä, että tiedän koko maailman väestön peruskoulutuksen hoituvan 5 miljardilla dollarilla vuodessa, mutta tätä ei haluta tehdä. Se olisi pieni asia, sillä samaan aikaan Eurooppalaiset syövät vuodessa 50 miljardilla dollarilla jäätelöä.

Muuta viilattavaa (huomaan, että entisessä elämässäni täällä vaivasin päätäni liikoja):

• “Minua kuuluu tuijottaa”. On täysin luonnollista että joku katsoo tarkkaan kuinka syön, hikoilen ja yritän olla raapimatta kainaloa vaikka sieltä ihan hirveästi kutittaa.
• Riisi, ilman sitä ei ole ateriaa. Mitä järkeä olisi syödä perunaa ilman riisiä?
• Aion kertakaikkiaan unohtaa, että vihanneksia voi syödä tuoreena. Eijei, ne KUULUU kuumentaa, kiehuttaa, uppopaistaa (jotta ne kaikkialla olevat bakteerit ja parasiitit eivät löydä minua)
• Liha, kuuluuko sitä syödä? Lehmät on pyhiä, ei niitä kuorita niin kuin omenaa. Ja kana on kana eikä mikään grillattu broileri. (Ja emmä mitää osaiskaan tehä ilman hunajamarinoituja LEIKKEITÄ – joilla ei ole mitään tekemistä kanan kanssa). Syitä: se verta-valuva klöntti lihakaupoissa (tienvarsikojuissa) kärpästen ympäröimänä ei viihdy vatsassa kovin kauan. Ja taktiikkaani kuuluu pohjois-Intian lintuinfluenssan välttäminen. Ja by the way, lihakilon tuottaminen kuluttaa noin tsiljoona kertaa enemmän luonnonvaroja, kuin esimerkiksi viljan tuotanto. Ai niin ja maailmassa on ruokapulakin. Ja metsiä vaan kaadetaan lisää laidunmaiden tieltä, jotta kaupasta saa enemmän lihaa kivassa muovipakkauksessa.)
• Liikenne… Kun olen kyydissä en ole kuski. Jos en ole kuski niin en seuraa liikennettä (ja näe vaaratilanteita).
• Kulkuvälineet: Jos missään ei ole turvavoitä niin missään ei ole sanottu kuinka monta ihmistä kyytiin mahtuu, joten tilaa on rajattomasti. Sinne mahtuu AINA lisää.

Näitä ohjeita noudattamalla ajattelin selviytyä kevyemmin kantamuksin. Ohjeita tärkeämpää on kuitenkin tajuta, miten valtavasti ns. “toisenlaista” rikkautta ja onnea Nepalissa (esimerkiksi) on – kuin sitä mille voi laskea rahallisen arvon. Ei kaikki huonosti ole, jos rahaa ei ole! Täällä sen näkee hetkessä, että elämässä kuuluu maistua kaikki mausteet. Oli pöydässä hopeat tai ei, ihmiset osaavat silti nauraa. Nepalilaiset ovat ahkeria, yritteliäitä, positiivisia ja halukkaita itse parantamaan maailmaansa. Minä (aivot tuunattuina) voisin oppia heiltä yhtä sun toista lisää.

No niiiiin. Nyt on jo vähän toisenlaista sanottavaa. Olen miettinytkin kuinka pitkään jaksan nähdä asiat vain joko jännittävinä (tosiasiassa joku meinaa heittää veivit) tai eksoottisena (kaikki muu). Lisäksi päämääräni täällä on ollut vimmalla tapahtuva sopeutuminen, jonka katson parhaaksi jos aikoo kotiutua uuteen maahan yhtään pidemmäksi aikaa. Maassa maan tavalla. Viime aikoina olen alkanut miettimään mihin kaikkeen oikein olen sopeutumassa ja olen hieman tarkentanut katsettani. Tästä johtuen olen päässyt siihen levottomaan henkilökohtaiseen tilaan, johon joutuu jos alkaa ns. kovasti miettimään maailman tilaa. Ei ole kovin yllättävää, että oleillessa yhdessä maailman köyhimmistä maista rupeaa vähän funtsimaan… Joutuuhan sitä, kun kuulee 8-vuotiaan vekaran olleen töissä jo monen monta vuotta, ja samalla muistelee oman maailman pyörineen leluponi-kokoelman ympärillä sen ikäisenä.

Todettakoon, että nykyinen olotilani juontuu niistä samoista kysymyksistä, joita on tullut esitettyä elämän varrella. Lapsena jo osasi ihmetellä: ”miksi maailma on niin epäreilu?” (Hohhoijakkaa. Ja okei, silloin se saattoi liittyä sen ponikokoelman puutteisiin). Myöhemmin kysyin: ”miten ihmisten moraalinen vahvuus onkaan niin hutera, että sanotaan yhtä mutta tehdään toista?” (Blaaaaaah, tylsää). Joskus löytäessäni omat aivot mietin: ”missä ovat ihmisten eettiset valinnat ja elämäntavat?” (Älä jaksa vikistä, tai sä oot ku se tyyppi joka jakelee rautatientorilla jotain valaistu-vihkosia). Ja yliopistossa tuumin ”miksi politiikka ja talous sotkee kaiken? (Mee kauppikseen siitä ja hanki ittelles oikee duuni). Olo on siten hämmentävä, että olen nyt heittänyt nuo kysymykset roskakoriin. Minusta on tullut yksinkertaisesti ”vihainen nuori nainen”. Minussa ei ole kykyjä ajatella ratkaisuja.

Eli korjaus: vihainen hölmö nuori nainen.

Kuvaus: Mun mielestä lasten ei hei tarvii tehdä töitä. Musta on tylsää nähä nappula työmaalla kantamassa oman painonsa verran hiekkaa selässään. Tylsää on kans se, ettei kaikilla ole ruokaa. Ei oo kans kivaa, kun kaikilla ei ole kotia. Ihan nuijaa. Mä haluun huutaa ja ottaa nenäkorun.

Vieläkin luet tätä vai? Onneksi olkoon, sinussa on yksi luonteenpiirre, joka minussa nyt puuttuu: toivo paremmasta. Ainakin elättelet toivoa, että skarppaan tässä blogimerkinnässäni. Minä katson ympärilleni Katmandussa ja mietin miten vinksallaan asiat ovat, ja jostain syystä en välitä toivosta juuri nyt pätkääkään. Ongelma on siinä, että ongelmat ovat liian täynnä ongelmia, viisaasti sanottuna… Uutiset kertovat, kuinka pari teini-ikäistä poikaa raiskasivat alta viisi-vuotiaat tytöt. Viime viikolla mies sytytti vaimonsa palamaan, kun tämä ei ollut saanut hänelle poika-lasta, tyttöjä vaan (jotka näkivät äitinsä tulessa ja kutsuivat apua, liian myöhään). Näitä tarinoita riittää. Ympärillä tapahtuu jatkuvasti vääryyksiä, joista kukaan ei tule koskaan joutumaan vastuuseen. Tuttua varmaan monessa paikassa, mutta seuraukset ovat vakavat. Mielestäni kaikista tulee tällöin uhreja. Niin, vaimo tosiaan paloi “vahingossa” ja alaikäiset selviävät sakoilla tms. Kuulemani mukaan Nepalin vankiloissa olevista 60 prosenttia on syyttömiä. Oikeuteen joutuminen/syylliseksi toteaminen muistuttaa siis arpajaisia; voittona kakkua as usual. Minkälainen on yhteiskunta, jossa köyhällä ei ole valtaa pyytää mitään maailmalta ja jossa korkein oikeus on: onni. (Sinulla joko on sitä, tai ei.) Tuolla nilkuttaa koditon, tuolla mätänee koiran ruumis. Ja siinä vieressä myydään tulitikkuaskeja ja rikkinäisiä vesiämpäreitä. Sellaiselta siinä yhteiskunnassa näyttää.

Joten minua ahdistaa.

Annoin juuri ostamani lämpimän leivän vastaan kävelleelle kuihtuneelle miehelle, joka kaiveli roskiksia. Ei, ei minulle siitä hyvä olo tullut. Itse asiassa huonoin olo pitkään aikaan. Tajusin mitä olin. Rikas länsimaalainen, eli yhtä kuin etuoikeutettu superkuluttaja ja kehitysmaiden luonnonvarojen riistäjä, jonka ainoa tekosyy omien elämäntapojensa ylläpitoon on puhtaan raikas välinpitämättömyys (tai Calvin Kleinin tuoksuinen). Miehen silmät suurenivat leivän nähdessään, hän tunki sen taskuunsa mahdollisimman nopeasti ja siirtyi syrjään tuskin katsettaan nostaen. Hän käyttäytyi kuin pelkäisi minua. Tunsin oloni järjettömän tekopyhäksi. Olin viettänyt suuren osan päivästä ajatellen Nepalin tilannetta, ihmisiä, ongelmia, kulttuuria…Nyt kaikki minussa ja ajatuksissani tuntui typerältä. Koin pelkästään oman ulkonäköni vastenmieliseksi, sillä olen täällä kuin kävelevä kategoria jonne ihmiset sijoittavat sellaisia arvoja kuin ”rikas, parempi, kehittyneempi”. Täysin turhaan. Mutta kuitenkin olen erilainen. Olen käynyt koulut ja uin rahassa verrattua keskiverto- nepalilaiseen. Mutta en toki ole parempi, en rahtuakaan. Vain elämäntilanteeni on. Alan pikku hiljaa hahmottamaan mitä ihmisarvo ja valta merkitsee. Kummatkin voi ottaa pois. Mikä sitten riittää ihmisarvon saamiseen? Lukutaito? Kuinka läheisesti se liittyy valtaan? Täällä monella ei ole juuri mitään valtaa oman elämänsä kulkuun. Ihmisarvo roikkuu kielekkeellä, jos sen menettää, mitä jää jäljelle?

Valitettavasti Nepalilaiset elävät arkea, jossa ihmiset on pilkottu kategorioihin, joiden määräyksestä he ovat mukamas ”luonnollisesti eriarvoisia ihmisiä”. Hindulaisuus tuo mukanaan kastijaot – lisäksi sukupuolten väliset roolit ovat tarkkaan rajattuja ja iälläkin on väliä. Täällä on siis luonnollista, että sinun oikeutesi ja velvollisuutesi yhteiskunnassa riippuvat siitä, mihin kastiin ja sukupuoleen synnyit. Minullakin on tavallaan kasti: länsimaalainen. Tosiaan, minulta kysytään kastia, kun halutaan tietää sukunimeni. Luonnollisesti. Olen täällä saanut oppia, että pieni kastiton tyttö on hänen maailmassaan lähes arvoton, elämäntuulten vietävänä. Tähän ajatusmaailmaan on vaikea päästä sisään. Edes ymmärtämisen tasolla.

Maailmanahdistuksissani käännyn aina lopulta tavallisten ihmisten puoleen, joista löydän vilpitöntä yrittämistä ja toivoa. Etsin inhimillisiä piirteitä siis. Talous-tietoni ei riitäkään tarjoamaan ratkaisuja talousmaailman kieroutumiin, olkoonkin että kaiken sanotaan nykypäivänä kulminoituvan, talouteen. Politiikka yksinkertaisesti ärsyttää liikaa, jotta jaksaisin valaa uskoni siihen. Joten minä katson ympärilleni ja luen ihmisiä. Onneksi olen töissä oikeassa paikassa. Työpaikkani vilisee aidosti välittäviä ja ammatillisesti päteviä ihmisiä, jotka osaavat lähestyä ongelmia ja ratkaista niitä. Mutta kerron työpaikastani lisää toiste ja jätän paasaamisen tällä erää tähän.

Työmiehet kantoivat asuntoni terassille rakennettuun kylpyhuoneeseen vessanpytyn! Juhlapäivä! Ilonkyynel silmäkulmassa katselin sievää posliinivaltaistuintani. Kuten monissa muissakin maissa länkkärikulttuurin ulkopuolella, täällä vessa tarkoittaa reikää lattiassa. On kuulemma hygienisempää kyykkiä kuin istua. Mene ja tiedä, mutta siinähän sitten turistiripulisi kanssa tähtäät. Tai toivot että muut olisivat tähdänneet.

Alkuviikosta Nepalissa liehuivat liput juhlapäivän kunniaksi. Yllättäen ei pyttyni vuoksi, vaan koko maa kunnioitti Buddhan syntymäpäivää. Tilastosta riippuen, noin 80 prosenttia väestöstä on hinduja ja buddhalaiset ovat tämän jälkeen suurin uskontoryhmä. Käytännössä nämä uskonnot sekoittuvat iloisesti keskenään ja minäkin liityin hetkeksi mukaan juhlintaan käydessäni kotini lähistöllä olevalla temppelillä. Kyseessä ei ole mikä tahansa pikku pyhättö, vaan tuhansia vuosia vanha, yksi buddhalaisten tärkeimmistä temppeleistä. Paikka on oikeutetusti myös yksi UNESCON maailmanperintökohteista. Viime vuosisadan se on ollut aivan erityisen tärkeä tiibetiläisille, ja liput jotka liehuivat koin olevan heille. Tällä alueella tiibetiläiset saavat verrattain rauhassa harjoittaa kulttuuriaan

Vaikka väkeä temppelin ympärillä oli tungokseen asti, oli tunnelma hyvin rauhallinen ja jollain tapaa minunkin mieltä rauhoittava. Ilma oli suitsukkeiden savusta sakeana ja joka puolella sytyteltiin kynttilöitä. Ihmiset astelivat temppelin ympäri myötäpäivää, ja pyöräyttelivät ns. rukouspyöriä, jotka näin aktivoidaan. Jotkut kokemukset ovat todellisia elämyksiä.

Tässä pari kuvaa:

Olen ollut täällä viikon. On jo korkea aika olla varma kaikesta.

 1. Nepalilaiset ovat taitavia ajamaan autoa. 

Kuskit osaavat ajaa kuoppaisia mökkiteitä muistuttavia katuja täysillä, kääntäen rattia hämmästyttävällä vauhdilla oikealle ja vasemmalle, sekä samalla töötätä ja huitoa kädellä merkkejä takanaolevalle niin, että tiellä oleviin lehmiin, lapsiin ja muihin esteisiin jää jopa senttitolkulla väliä. Yksisuuntaistakin kapeammalle tielle mahtuu helposti pari taitavaa kuskia, jokunen moottoripyörä, pyöräriksa ja ostoksilla olevia perheitä. Ovat niin taitavia, että olen oikein kiitollinen saapuessani perille määränpäähän. 

2. Nepalilaiset muistuttavat suomalaisia. 

He hymyilevät yhtä auliisti kuin suomalaiset silloin, kun ovat päässeet keskikaljakorin puoliväliin. Kovin on minun heleppo heihin samastua. Minun on vain vaikea ymmärtää sitä vilpitöntä katsetta ja aitoa ystävällisyyttä joka suodaan heti ensi silmäyksellä vieraalle. Huom: siis katsekontakti plus hymy! 

3. Nepalilaiset ovat lepposia ja joustavia. 

Minullakin on aikaa vaikka kuinka paljon. Saan odottaa postia 6 viikkoa, omaa vessaa viikon ja sähkökatkojen mukaisesti vähän kaikenlaista pitkin päivää jonkin aikaa. Asiat ovat suurinpiirtein täsmalleen niin aina, tai ehkä myöhemmin joskus. Ja kellään ei kiristä vanne pään ympärillä mistään pikkuasioista. Bensaa jonotetaan mukisematta kilometrin mittaisessa, tuskin liikkuvassa, jonossa. Jos ei asialle mitään voi, niin mitäs sitä valitella, paras vaan ottaa iisisti.

Mitä lie havainnoistani päättelette, mutta minulle on jo päivänselvää, että tästä maasta minä tykkään. Mahtava paikka, ihania ihmisiä värikkäässä ja rikkaassa kulttuurissa!