Ruoka seuraa muotia

Nepalissa olen oppinut täysin erilaiseen ruokakulttuuriin. Enkä nyt tarkoita vaan mausteita ja riisin määrää. Olen huomannut, että vuodenajat määrittävät täällä pitkälti mitä syön. Eei, ei siten kuin vuodenajat suomalaisia ruokailutapoja, kuten: kesällä nautitaan grilliherkkuja, joulun alla pikkujouludrinksuja ja sitten ahdetaan jouluruokia ja keväällä kumotaan terassikaljoja. Täällä tulee syötyä sen mukaan, minkä vihanneksen, juureksen tai hedelmän satokausi kulloinkin on. Naisena sanoisin, että on ikään kuin seuraisin muotia.

Suomessa olin tottunut, että lähimarketista saa aina kaikkia samoja vihanneksia. Ja mars Stockalle, jos resepti vaati jotain erikoista. Kumkvatit ja korianterit sai sieltä milloin vain, ei vuodenajoista (tai maantieteestäkään) tarvinnut mitään välittää. Kaupunkilaisena tuskin edes ajattelin, mitä maaseudulla voidaan tiettyinä aikoina tuottaa. Täällä olen oppinut, ja on mahtavaa seurata luonnon sesonkeja!

Ostan vihannekseni pääasiassa torilta ja siellä selviää, mikä on kuuminta hottia vihannesmuodissa. Kun saavuin toukokuussa, oli aivan eri näköistä kuin nyt – no, perunat ja sipulit ovat aina catwalkin tähtiä. Ihastuin silloin suuriin, pitkulaisiin munakoisoihin, tajuamatta että oli ne olivat kauden ”juttu”. Harrastan sekoamista johonkin tiettyyn ruokaan niin, että sitä tekee mieli syödä joka päivä ilman mitään merkkejä kyllästymisestä. Koko viime kesän elin koukussa näiden munakoisojen paistamiseen öljyssä hyvän masalan kanssa (masala= curry-mausteseos joita on loputtomiin erilaisia). Luulin olleeni todella taitavakin kokki, niin hyvältä paistettu munakoiso maistui. No, nyt ei enää sama temppu onnistu, kun torilta saa enää erinäköisiä, pyöreämpiä munakoisoja, ja ne ovat aivan erilaisia pöperöissäni. Kaikki mukakoiso-design ei sovi pannulleni. Alla kuva torilta.

Ja ne mangot. Nyt voin vain muistella kesän mangoja.. aijai ne olivat ihania, mehukkaita ja pehmeitä. Paikalliset syövät niitä niin, että he tekevät mangon kärkeen kuoreen reiän ja hitaasti pursottavat hedelmälihaa siitä suuhun. Koita samaa kivikovista Stockan mangoista! Minibanaanit olivat myös parhaimmillaan kesällä, nyt saa pää-asiassa normaaleja pitkiä banskuja, muistuttavat chiquitaa. Mutta kyllä sen merkin takana on aikamoista geenimanipulaatiota. Ei luonto tuota niin muovisen näköisiä hedelmiä.

Kesän lopulla kypsyivät maissit ja niitä kärvisteltiin joka kadunkulmassa. Nyt ne makaavat kuivatettavana talojen ulkopuolella, kuin muodista poistuneet vaatteet kaapin perällä. Ei niitä kukaan enää syö herkutellakseen, ne jauhetaan aikanaan jauhoiksi tai vastaavaa. Samoin kesän papaijat ovat nyt aivan passé. Alla kuva maissisadosta.

Nyt sesonkiin ovat pamahtaneet mandariinit. Niitä myydään kaikkialla, niin kuin pari kuukautta sitten joka kärryssä myytiin guavia (golf pallon kokoisia vihreitä hedelmiä, alla kuva)

Mandariinit ovat supermaukkaita, ja edullisia myös, kilon saa noin 30 sentillä. Mandariinien lisäksi puissa kypsyvät nyt omenat ja avocadot. Alla kuva minusta avocado puun alla, ja mandariininmyyjästä.

Toritiskeille ovat juuri ilmestyneet parsakaalit, joita en ennen nähnyt lainkaan täällä. Ihmettelin vähän, kun se on halpa vihannes ja kukkakaalia on ollut aina. No, nyt sitä riittää ja paikallinen parsakaali on aivan valtavaa, kuin puun oksia. Ostaessani yhden, sain kantaa sitä poikittain olalla. Hehe, okei se ei ollut aivan totta..

Mutta kaikkea vänkää nepalilaiseen stailiin kyllä kuuluu. Hedelmien ja kasvisten muodot eivät usein ole sellaisia, kuin mihin on tottunut. Niitä munakoisojakin on ainakin viittä eri muotoa ja kokoa. Ja luomuvihannes ei ole kasa klooneja, alla esimerkkinä kurkkuja. Niistä tulee vänkyräisiä ja palluraisia saadessaan kasvaa miten lystää.

Kaiken kaikkiaan on hirmu virkistävää taas muistaa, että luonto ei sopeudu ihmisen vaatimuksiin. Ihmisen kannattaisi sopeutua luonnon aikatauluihin, sillä sesongin tuotteet maistuvat aina parhaimmilta ja ovat edullisimpia (yleensä, tryffelikausi ei varmaan tuo niiden hintaa alas). Täällä on helppoa valita lautaselle sitä, mitä kulloinkin tuotetaan, sillä torilla ei ole muuta – eikä yhtään haittaa. Ei tässä nyt niitä maukkaita munakoisoja niin kaipaa, tilalle voi laittaa jotain muuta, joka on nyt parhaimmillaan!

Sesonkien seuraaminen on jotenkin myös vapauttavaa. Pidän siitä, että vuodenajat rytmittävät elämääni muutenkin. On ihanaa kun kevät herättää talven pimeydestä, kesä villitsee, syksy rauhoittaa ja talvi nukuttaa. Siten kaikista eri fiiliksistä nauttii täysillä, ja niitä arvostaa (kesää etenkin!). Joten miksei myös ruoan suhteen voi elää luonnon mukaan? Tietenkin Suomessa meidän valikoimamme on erilainen, suppeampi, ja kiva se on joskus mangoa syödä… Mutta on älytöntä haluta väkisin elää päivittäin luonnonvastaisesti, vaatien napaansa jotain joka on pitänyt raahata toiselta puolelta palloa, kun läheltä sitä ei vuodenajan takia saa. Ennemmin kannattaisi seurata muotia…

Illallinen armeijan kanssa

Noin viisitoista Nepalin armeijan sotilasta tuijottaa minua, kun puhun naisen asemasta Suomalaisessa kulttuurissa. Kysyikö joku todella minulta tätä? Sain illalliskutsun armeijan parakkeihin työkaverini siivellä, hänen serkkunsa on yksi kyseisen asemapaikan 761 sotilaasta. Tunnelma oli jo porteilta asti epätodellinen. Oli pilkkopimeätä, aurinko oli laskenut ja lisäksi meneillään oli sähkökatkos. Meitä valaistiin voimakkailla taskulampuilla ennen kuin päästettiin portista sisään. Aseistetut miehet saattoivat meitä ja keskustelivat työtoverini kanssa nepaliksi. En nähnyt juuri minne kävelin, johonkin matalista parakkirakennuksista.

Sisällä tunnelma rentoutui. Sotilaita alkoi valua huoneeseen, joka toimii parinkymmenen hengen ruokailu- ja oleskelutilana. Istuimme siinä kynttilänvalossa ja juttelimme niitä näitä. Jää oli nopeasti murrettu ja sain kysellä suoria kysymyksiä. Minkälaista oli kymmenen vuoden konfliktin aikaan olla armeijassa? Mitä te nyt teette päivät pitkät? Uskotteko että rauha kestää? Milloin näette perheenjäseniänne? Koetteko että tavalliset nepalilaiset luottavat teihin?

Heillä oli paljon kerrottavaa. Nuoremmat sotilaat antoivat “veteraanien” pääasiassa puhua, ja kuuntelivat sivusta tarkkaavaisina. Moni oli saanut komennuksia ulkomaille Sudaniin, Itä-Timoriin, Kosovoon… Yhden kanssa keskustelin hetken ranskaksi, sillä hän oli oppinut sen Kamputseassa! Kosovossa olleet muistivat tapaamansa suomalaiset hyvin, koska niiden puheesta ei koskaan saanut mitään selvää – siis englannista. Martti Ahtisaari muistettiin Itä-Timorilta. Ja niin kun puhe kääntyi Suomeen, minulta kysyttiin naisten asemasta. Jokin jossakin naksahti ja latelin myös mielipiteeni Nepalilaisten naisten asemasta… Miten naisia törkeästi alistetaan ja heidän oikeuksiaan poljetaan Nepalissa. Parakin sotilaista muuten vain yksi on nainen. Eikä hän ollut paikalla.

No, miehet osasivat ottaa mielipiteeni asiallisesti vastaan. Olimmehan työkaverini kanssa ihmisoikeusjärjestöstä, joten meillä oli “license to speak” – kun taas heillä on lupa ampua kovilla..

Ilta jatkui kuitenkin äärettömän leppoisasti. Sotilaspukuinen kokki kattoi illallisen kaikille ja pakko sanoa, että se oli yksi maukkaimmista perinteisistä nepalilaisista Dhal Bhat aterioista, joita olen saanut! Alla kuva setistä, johon kuului kasa riisiä, linssikeitto eli dhal (erikseen oleva astia), kaksi vihannescurrya, vihreä paneer-juustokastike, paistettua pinaattia ja tulista pikkelsiä kurkku viipaleella somistettuna. Nam! Pitäskö liittyä armeijaan, sais nähä maailmaa ja syyä hyvin!

p.s en kuitenkaan uskalla laittaa tässä nettiin kuvia armeijan tyypeistä…

Vuodenajasta toiseen

Nyt on talvi. Nepalin syksy oli ihana, lämpöä riitti aina 20-30 astetta ja aurinko paistoi. Sitä edeltäneen monsuunin ajan, joka tänä vuonna kesti toukokuun lopulta syyskuun loppuun, ilma oli raskas ja oltavat olivat kerta kaikkiaan hikiset. Syksyllä kaikki pilvet yht’äkkiä kaikkosivat, ilma raitistui viiletessään ja Katmandusta asti näkyi rivistö lumihuippuista Himalajaa. Ihmettelin että mitä, tuossako ne jo ovat, kun en ensimmäiseen 4-5 kuukauteen niitä Katmandusta nähnyt, kiitos savusumun. Juuh, syksy on aina ollut lempivuodenaikani. Mutta se kestää vain hetken.

Viime aikoina sää on viilentynyt, ollaan siirrytty seuraavaan vuodenaikaan. Mikä tarkoittaa sitä että istun töissä pipo päässä, lämpökerrastolla ja villalla paketoituna ja juon teetä non-stoppina. Vaikka ulkona olisi vielä melko mukava sää (päivisin lämpötila edelleen kohoaa yli +20), sisätiloissa on helposti ihan älyttömän kylmä. Kiviseinät tuntuvat tekevän huoneista pakastinarkkuja, seinät oikein hohkaavat kylmyyttä, minkä ne ovat keränneet itseensä yön aikana. Lisäksi aina jostain ikkunasta puuttuu lasi, joten huoneissa on kiva veto. Niin, ja lämpöpattereita ei ole.

Omassa kodissani on kiva ”ulko-kylpyhuone”. Siellä on pään korkeudella ikkuna ilman lasia ja seinien sekä katon välissä on myös hauska väli. Kun suihkusta tulee lämmintä vettä (vain iltaisin JOS on ollut aurinkoinen päivä ja aurinkopaneelit ovat lämmittäneet veden) se tulee yhtä kovalla paineella kuin jos joku sitä pillistä puhaltaisi. Siinähän koitat olla paleltumatta peseytymisprosessia suorittaessa. Yleensä suihkussa ei ole vaikea kastella itseään, mutta…

Kotona minulla on Paulan perheeltä peritty lämmitin (kiitos!). Yleensä istun suoraan sen vieressä ja se on kuin takkatuli loistaessaan oranssia valoa, ah. Sähköt tosin katkeilevat 5 tunniksi joka päivä.. Iltaisin kun on katko, niin ehtii tulla aika vilpoisaa. Muistan kuinka kesällä ahdisti polttaa paljon kynttilöitä sähkökatkojen aikana, koska huoneesta tuli liian kuuma, no nyt ne eivät enää auta mitään. Ei tosin kannattaisi tässä vinkua, sillä tämä on vasta alkutalvea, joulu- ja tammikuut ne vasta kylmiä ovat. Minua on myös peloteltu sähkökatkojen kasvamisella 10 tuntiin. Saas nähdä mitä silloin keksii. Täytyy kai pysyä toiminnassa. Joku kertoi tarinan siitä, kuinka mies joka oli lukkiutunut ison ravintolan pakastin-tilaan oli selviytynyt hengissä pakkailemalla laatikoita lattialle kasoihin kattoon asti, pysähtymättä ollenkaan. Kroppa oli pysynyt lämpimänä, ja mies selvisi yön yli.

Köh, tässä mennään jo aika nopeasti kuvitelmiin että elän jotain extreme-rankkaa elämään. Näin ei toki (edelleenkään) ole!

Muita uutisia:

Nepal on laittanut tiukat säädökset alkoholinmyynnille: enää sitä ei saa myydä ala-ikäisille ja ylipäätänsä vain 10-22 välisenä aikana kaupoissa.

Autonrenkaat palavat, taas: vasemmistoryhmittymän nuorisosiiven jäsenet ovat ilmeisesti surmanneet kaksi henkilöä jonkun kahnauksen vuoksi ja asian paljastuminen johti mm. monien opiskelijaryhmien aktivoitumiseen. Torstaina lyötiin sitten päälle yleislakko ja vähän kiviteltiin autoja.

Yleislakon aikaan on muuten omituista kävellä kaduilla, kun ei ole lainkaan autoja tai mopoja liikenteessä. Niiden aiheuttaman hulinan ja hälinän (tööttäily on täällä lähtenyt käsistä) sijaan ihmiset vaeltelevat teillä ostoksilla, tai muuten vaan maleksivat toistensa kanssa – autoton kaupunki! (Tiedoksi, mielenosoitukset ja muut rauhattomuudet ovat vain paikallisia.) Ilmakin oli heti paljon raittiimpi, kun ei moottoriliikenne päässyt sitä sotkemaan. Työpaikkani oli kiinni, ja leikin kotikouluni lasten kanssa ulkona suurimman osan päivästä. Minulle kyseessä oli vapaapäivä, mutta lakot eivät ole mitenkään hauska asia tietenkään. Koululaiset muiden muassa kärsivät. Viime lukukaudesta Katmandulaiset lapset menettivät 29 päivää lakoille. Rauhattomalla eteläisellä Terain alueella taas yli 100 päivää.

Jotain ihan muuta

Tämä kokemus on jotenkin pakko jakaa kaikessa koomisuudessaan, vaikkei montaa kiinnostaisikaan.

Sain kaverilta lippuja aerobiciin. Kyllä vain, täältäkin löytyy kuntosaleja ja kehonrakennusta. Jo pelkästä uteliaisuudesta piti tilaisuus käyttää hyväksi ja käydä kokeilemassa ”bikkiä”. Tunnit ovat kuulemma sellaisia, ettei ikinä tiedä mitä saa – mikä ei ole mitään uutta Nepalissa. Jännitys on osa elämystä.

Astelin siis rohkeasti peilisaliin ja katselin mielenkiinnolla muita osanottajia. Ihan normaalia väkeä, nepalilaisia. Joku on vetänyt ylleen jumppapuvun, makee. Tulee mietittyä miten kenestäkään voi olla mukavaa liikkua uimapuvussa kuivalla maalla? Miehiä on yhtä paljon kuin naisia, 5 kumpaakin ja minä. Lisäkseni paikalla on toinen ulkomaalainen, ehkä lattareista kotoisin oleva nainen. Hän peilaa itseään koko 15 minuuttia ohjaajaa odotellessamme, meikit ovat hyvin.

Sitten saliin astelee vanhempi nainen sokaisevassa pinkissä ja vaaleanvihreässä trikooasussa. Nepalin Jane Fonda – moni asia täällä muistuttaa jostain parin vuosikymmenen takaisesta. Ponihäntä on suoraan pään päällä, luomilla on jotain turkoosia ja hän on yksi niistä ihmisistä, jotka näyttävät pelottavilta hymyillessään – miten ne sen tekevät, auttaisiko silmien räpytteleminen? Hän puhuu korkealta ja kovaa (en saa mitään selvää) ja lyö musiikin päälle. Teknoa nopeutettuna! Äkkiä pinkki hahmo marssii vimmatusti salin edessä ja virneestä päätellen nauttii. Moni kiristelee rambo-huivi hikipantojaan ja koko ryhmä hakee tahtia. Hyvä että biitin edes erottaa seuraavasta! Jump-jump-jump, tempo on aivan käsittämätön, teknobic!

Mikkiä ei tarvita, sillä ohjaajan ääni leikkaa ilmaa kuin laukaus tyynen järven yli. Nyt hän vasta pelottava on, uskomattoman kimeä ääni ja ne JIIIIIIII-HHAAAA tehosteet, vou! Kun pääsen ensi häkellyksen yli alkaa naurattamaan, mutta hihittelylle ei toden totta ollut aikaa. Mitään selvää en saa ohjeista, ilmeisesti hän huutelee tutulta kuulostavien aerobic askelien nimiä. Yhtä niistä toistetaan aina muutama minuutti, sitten vaihdetaan toiseen kun ohjaaja kiljaisee JIIIIIII-HHHAAAA! Mielipuoliselta tuntuvassa tahdissa oikeastaan vaan sätkin jalkoja ja käsiä joka suuntaan niin nopeasti kuin pystyn. Hommassa ei ole mitään tolkkua, eikä minkäänlaista koreografiaa. Peilistä en voinut itseäni katsoa, olisi naurattanut liikaa. Touhusta olisi ollut mahtavaa saada videoklippi, vai olinkohan piilokamerassa? Täytyy tutkia U-tube.

Salin miehet yllättävät, he pysyvät parhaiten perässä. Siis sellaiset koti-isän (tuntematon termi täällä) oloiset lähemmäs keski-ikäiset miehet verrareissa. Miten niin aerobic on naisten laji? Lattarinainen taas jättäytyy aina välillä pois ja viettää suurimman osan ajasta peilaten ja venytellen sivussa.

Hiki irtoaa, tuskan vai nautinnon? Tunnin jälkeen ainakin tuntuu, että on pistänyt kropan fyysisen rasituksen läpi… Kaiken kaikkiaan kokemus oli aivan naurettava, kannatti kokeilla! Vaikka seuraavana päivänä niska on kipein kaikesta sätkimisestä.

Lomaraportti

Sain kaverin Suomesta vieraakseni ja otimme yhdessä ilon irti Nepalin lomatarjonnasta. Terveisiä Sinille! Teimme kaikkea sitä, mitä Nepalilaiset toivovat turistien maassaan tekevän (isojen tippien kera) – ja vähän päälle.

Pakettimatka

Halusimme nähdä elefantteja. Joten löimme rahat tiskiin ja ostimme helppojen turistien tavoin pakettimatkan Nepalin eteläosaan, Chitwanin kansallispuistoon. Siellä on viidakkoa ja villieläimiä. Ostimme juu sian säkissä – kuten aina Nepalissa – mutta hitto vie, se mistä jäimme paitsi ei minua haittaa (hyvä vaan ettei tavattu sitä tiikeriä metässä).

Asuimme Saurahan kylässä Rapti-joen varrella olevassa lepposassa hotellissa, mistä teimme retkiä kansallispuiston alueelle. Jo hotellilta avautuvat maisemat olivat kuin luontodokkarien safareilta ja paikka oli ihanan rauhallinen. Aamupalalla bongailimme lintuja ja illalla nautimme olutta, köh, “kuuluisassa beer gardenissa”. Alla kuvia hotlalta.

Neljän päivän pakettiimme kuului vaikka mitä, mutta alkuperäisestä ohjelmasta viis välitimme ja puuhastelimme fiiliksen mukaan, mitä halusimme. Yhden kokonaisen päivän käytimme “viidakkoon” tutustumiseen kanootilla ja jalan. Oppainamme oli mainio kaksikko: nuori supersympaattinen mies vuorilta (jonka nimeä en ikinä oppinut, jotain suhuässää ja yytä ja koota kai), joka kuului siihen hämmentävän suureen opasjoukkoon, joka pukeutuu aina kauluspaitaan ja suoriin housuihin, sekä Krishna, 23 vuotta Chitwanissa oppaana ollut heppu. Krishna oli veikeä tyyppi, se haistoi tiikerin (ihan totta, uskon edelleen että se oli tiikerin haju!), bongaili krokotiilin kiiluvat silmät vedestä ja pikku linnun kilometrin päästä. Ihan uskomaton tyyppi. Alla kuva Krishnasta, joka kertoo juuri kuinka sarvikuonoa pitää juosta siksakkia pakoon jos se hyökkää.

Meidän “ryhmäämme” kuului amerikkailainen eläkeläispariskunta, joka oli paljon huimapäisempi kuin mina ja Sini ikinä (ehkä puhun vaan omasta puolestani, olin se joka ottaa päiväunet sillä välin, kun eläkeläiset ratsastavat kamelilla ja ottavat ilon irti elämästä). Kuuskybäset olivat juuri vaeltaneet kolme viikkoa Annapurnan ympäri ja nyt he halusivat nähdä ihmisiäkin hotkivan Nepalin krokon “marsh mugger:in” mahdollisimman läheltä jne jne. Ihme etteivät heitelleet kyljyksiä veteen. Kiikkerässä pikku kanootissa matkustaessa se ei minusta olisi ollut niin metkaa. Olen nuiva. Alla kuvia kanoottimatkalta. Kanootit ovat muuten aivan erityisiä, ne ovat tehty yhdestä puusta kaivertaen. Yhdessä kuvassa meitä tarkkaili krokon silmäpari juuri ja juuri pinnan päällä..Olenko ainoa joka kuulee tik-tok, tik-tok äänen Peter Pan leffasta sitä katsoessa?

Metsässä näimme paljon lintuja, apinoita ja paskaa. Todella. Sarvikuonojen jälkeensä jättämät läjät ovat valtavia. Ne käyttävät samaa paikkaa noin viikon “vessana”, merkaten reviirinsä. Meidän kotipihan komposti kalpenisi sen kummun vieressä. Näimme myös villisikojen scheissea ja kaikkien muidenkin metsän eläinten. Jännittävää? Mutta seuraava juttu on, sillä yhden sivujoen mudissa oli selkeästi ison kissan tassun jälkiä, tiikeri! Alla sen jälki verrattuna omaan käteeni. Lisäksi kuvissa muita metsän asukkaita ja me kulkijat.

Metsässä hiipparointi oli tosi kivaa. Itselle oli aika sama mitä eläimiä nähdään, jo kasvillisuus riitti ihastuttamaan. Iltapäivästä Krishna kuitenkin bongasi metsästä sarvikuonon. Sen näkeminen 50 metrin päässä oli todella jännittävää, sillä se oli aivan valtavan kokoinen! Vertaisin sitä kooltaan pieneen rekka-autoon, sitä ei haluaisi saada äkäisenä peräänsä sarvi sojossa. Sarvikuono pistelee 40km/h ja kun se tosiaan lähti juoksemaan, niin koko metsä ryskyi! Me kompuroimme minkä kintuistamme pääsimme varmaan 3 km/h, eikä todellakaan muistettu siksakkia. Onneksi se ei lähtenyt meidän peräämme.Tässä vielä kuva sarvikuonon jalanjäljestä.

Viidakossa jalan hengaileminen ei ehkä ollut kaikkeista turvallisinta. Välillä vähän vilkuilin nuorta opastamme kauluspaidassaan ja mietin mitä hänen kädessään oleva bambukeppi auttaisi tiikeriä/sarvikuonoa/villisikaa vastaan. Tuudittauduin ajatukseen, että Krishna varmaan osaisi jipot, osasi se matkia lintuja ja apinoita joten varmaan myös puhuisi, öh, “norsua”.

Norsut ovat metsän kunkkuja. Seuraavana päivänä me ratsastimme yhdellä päästäksemme paremmin näkemään viidakon elämää. Saurahasta järjestetään paljon norsuajeluja alueelle, jonne ei jalan saa mennä lainkaan. Vaikka homma olikin todella turisti-juttu, oli se silti aivan mahtavaa! Pelkäsin etukäteen, sillä hepoilla ratsastaminen on musta kamalaa, mutta norsu tassutteli ihanan hitaasti ja rauhallisesti ja me istuimme jykevästi sen selässä olevassa “rasiassa”. Pääsimme mm. aivan lähelle sarvikuonoa ja sen poikasta. Ne eivät pelänneet lainkaan, sillä norsu on tuttu ilmestys viidakossa. Alla kuvia norsuista niiden ohjastajineen. Jokaisella norsulla on oma isäntä, eli “mahout”, jota (ainoastaan) se seuraa koko ikänsä.

Samana päivänä tutustuimme lähemminkin fantteihin, sillä kun norsuja vietiin jokeen kylpemään, menivät kunnon turistit tottakai perässä. Norsun päälle pääsi kätevästi kiipeämällä sen kärsää pitkin, piti vaan kehdata tarttua sen korvista kiinni (toivottavasti ei eläinrääkkäystä) ja norsu nosti kärsällä ylös. Päälle päästyä alkoi vimmattu suihkuttelu, nimittän norsu ruiskutti vettä kunnon paineella ylimääräisten matkustajien päälle. Turistit todellakin pestiin. Tämän jälkeen kaikki yhdessä sukellettiin jokeen ja norsua pääsi rapsuttamaan ja hankaamaan puhtaaksi. Oli hauska nähdä kuinka norsu nautti silmät kiinni ja kärsä rentona vedessä lillumisesta. Siinä jättiläinenkin saa kokea olevansa kevyt! Norsujen kanssa vesileikkiminen oli ehdottomasti yksi hauskimmista asioista, joita olen koskaan tehnyt. Alla fotoja, myös aivan pienistä, 6 kk vanhoista norsuista, jotka olivat varsin uteliaita ihmisiä kohtaan.

Kohti vuoria

Seuraavaksi me turistit halusimme tietysti nähdä vuoret. Kaukana ne häämöttivät Chitwanista asti, mutta lähemmäs oli päästävä. Läksimme siis niitä kohti, ja matkustimme Pokharan kaupungin lähellä olevaan Sarangotin kylään, Annapurna-vuoriston kupeeseen. Aamuaurinko paljasti kauniit kukkulat, jotka kasvavat 7000-8000 metriin Annapurnan vuoristoksi. Alla kuvia.

Sarangotissa tapasimme oppaamme, jonka olimme palkanneet kahdeksi päiväksi näyttämään meille vuoristoseutua. Kävelimme Annapurnan luonnonsuojelualueella upeissa maisemissa Kahresta Landrukin kylään ja sieltä edelleen Gandrukin kautta Naya Puliin (osalle lukijoista nimet ovat tuttuja). Reitti oli lyhyt, verrattuna Nepalin yleisiin vaellusreitteihin, mutta me nautimme matkasta täysin rinnoin. Lyhyelläkin matkalla voi saada valtavan elämänkokemuksen. Alla fotoja reitin varrelta.

Mini-trekkailun jälkeen nautiskelimme elämästä Pokharassa. Se on turistien valloittama kaupunki keskellä Nepalia, vuorten ja järven katveessa. Sieltä saimme niin kokovartalohieronnat (sokeiden ihmisten pitämä paikka, kiitti vinkistä Annis!) kuin ytimekkäät margaritat ja loman ensimmäiset kuumat suihkut, jes!

Katmandun hulinassa

Loma ei loppunut vielä Katmandussakaan, joka vietti Tiharia eli valon juhlaa meidän palatessamme. Rauhallisen “maaseutumatkailun” jälkeen Katmandun hulina olisi muutenkin hätkäyttänyt, mutta Tiharin takia käynnissä oli todellinen hullabaloo. Kaupunki oli yhtä valomerta, kun Tihariksi joka paikkaan oli ripustettu valoköynnöksia ja värilyhtyjä. Raketit räjähtelivät taivaalle ja papaatit lapsien sormiin. Joka paikassa tuntui räiskyvän. Kun kadut vielä peittyivät roskiin ja olivat täynnä kuoppia tai reikiä, kuten aina Katmandussa, ja ne olivat täynnä ihmisiä, oli kontrasti aivan valtava lomamme muihin “kohteisiin”. Naureskelimme että tuntui kuin maassa olisi käynnissä rajuja mellakoita, poikkeustila, sodan uhka tai jotain, kun ihmisetkin tuntuivat ajelehtivan päämäärättömästi kaduilla. Olin hetkeksi unohtanut miltä “kotikaupunkini” tosiaan näyttää. Roskat ja köyhät lepäävät kadunvarsilla ja Thamelin (kaupunginosa) lapset imppaavat liimaa. Uutisissa kerrottiin, että Tiharin aikana kuoli “vain” 11 ihmistä 66 auto-onnettomuudessa. Niin, juhlintaan kuuluu runsaanlainen alkoholin käyttö.

No, päivittely ei yleensä auta mitään ja pääasiassa juhla oli riemukas, ihmiset pitivät aidosti vain hauskaa, sekä kunnioittivat uskonnollisia perinteitään. Ja niin mekin läksimme mukaan “mellakoihin”.

Juhla oli täydessä vauhdissa saapuessamme Tiharin kolmantena päivänä, jolloin pää-juhlan aihe on Lakshmi-jumalatar. Lakshmi on vaurauden jumalatar, joten jokainen mieluusti toivoisi häntä puolelleen. Kyseisenä päivänä jumalattaren uskotaan vierailevan jokaisessa nepalilaisessa kodissa mikäli hänet toivotetaan tervetulleeksi mm. koristeellisella “rangolilla” ja kynttilöillä. Alla kuva mun kotikoulusta juhlavalaistuksessa ja ovien eteen tehdyistä rangoleista kunniakujineen Lakshmille. Lisäksi vielä pari kaduille tehtyä mandalaa.

Samana päivänä tytöt esittävät tansseja ovelta ovelle ja antamalla rahaa/hedelmiä/ruokaa heille, osoittaa kunnioitusta Lakshmi jumalatarta kohtaan. Minä ja Sini opimme kouluni pikku-tytöiltä nepalilaistanssin muuvit ja hetkuttelimme lanteita heidän kanssaan. Tytöillä tuntui olevan hauskaa…

Tiharin ensimmäisenä päivänä muuten palvonnan kohteena on korppi, joka on kuoleman viestintuoja, ja toisena päivänä palvotaan koiraa, joka vahtii kuoleman portteja. Kuolemaa kunnioitetaan Hindu uskonnossa aivan eri tavoin kuin meillä. Shiva jumala, joka on “luova ja tuhoava” jumala, nähdään myös “puhtaimpana” ja oikeellisempana jumalana; niin Shivaa kuin kuolemaakaan ei voi huijata. Siten kunnioittamalla/palvomalla kuolemaa kunnioittaa elämää, ja täten pyytää pitkää elämää (kuolemaa ei pääse pakoon, mutta sitä voi viivästyttää omilla teoilla). Kolmantena päivänä palvottiin myös lehmää, sillä se on “äiti”-jumaluuden muoto, tai jotain, ja siten jollain tapaa liittyy Lakshmi jumalattareen, koska hän on naispuolinen. Neljäntenä päivänä juhlitaan yhden version mukaan “maata/kukkuloita” sillä maa on arvokasta ja siltä pyydetään tuottoa. Toisen version mukaan neljäntenä päivänä kunnioitetaan taas härkiä. En ole aivan varma näistä jutuista.

Viides päivä on veljien juhla, tai melkeinpä sanoisin että sisarten juhla. Siskot siunaavat veljensä, laittavat heille ruokaa ja antavat heille lahjoja, toivoen veljilleen pitkää ikää. Veljet taas antavat sisarilleen rahaa ja osoittavat kunnioitustaan heitä kohtaan. Mekin pääsimme juhlaan mukaan, “leikki-sisarina”. Kotini vartijan perhe kutsui luokseen seuraamaan heidän seremonioitaan ja he jopa toimittivat samat juhlallisuudet meille. Saimme seitsemästä eri väristä tehdyt tikat otsiimme ja kukkaseppeleet kaulaamme. Lopuksi piti tietysti syödä vuori riisiä ja currya ja ties mitä muuta halkeamispisteeseen asti. Olen kyllä ikuisesti kiitollinen heidän vieraanvaraisuudestaan minua kohtaan. Mitään ei tarvitse pyytää ja kaiken he antavat, sopisi Lakshmi jumalattaren huomata tämä perhe, joka asuu pikku pikku kodissaan kiitos.

Alla kuva heidän kotiinsa tehdystä pienestä alttarista Lakshmille ja “työvälineet” seremonioita varten. Kuvassa vartijani sisko laittaa tikan tälle ja hänen tyttärensä meille.

Nyt on sitten loma takana päin ja työtkin jo aloitettu. Puhtia taas riittää, kyllä loma teki gutaa!

P.S. Osasta kuvista kiitos kuuluu Sinille!

Kuvia Katmandun laaksosta

Olen juuri karistamassa Katmandun tomut hetkeksi jaloistani, pääsen pienelle lomalle kauas pois kaupungista! Siitä sitten seuraavassa bloggauksessa. Nyt takana on reilu viisi kuukautta elämän opettelua uudessa maassa. Tässä vaiheessa onkin hyvä ottaa hengähdystauko. Paljon on tullut nähtyä, ihan vaan Katmandun laaksossa sompaillen – työkin on ollut yhtä seikkailua.. Katsellessani kaikkia ottamiani kuvia, huomasin että muistoja on jo repullinen jos toinenkin. Tässä pari fotoa teille nähtäväksi, ensin Katmandusta.

Seuraavat kuvat ovat Katmandun Durbar Squarelta, jossa parhaillaan vietettiin seremonioita kuolleiden muistolle.

Nämä pari kuvaa ovat Pashupatinath temppelialueelta, joka on omistettu hindu-jumala Shivalle. Täällä tapahtuu hindujen polttohautaaminen, noin joka päivä savuaa. Ja ihmiset tulevat katsomaan. Kuolema on luonnollinen asia hinduille.

Seuraavat kuvat ovat idästä Banepan läheltä, jonne matkasin tuommoisella julkisella bussilla. Ei tarvitse mennä kauas (todellakaan), kun on jo keskellä riisipeltoja. Kuvassa kädellä on riisiä ja puut ovat appelsiinipuita, “jahvat tulloo” tammi-helmikuussa.

Nämä kuvat ovat Katmandua ympäröiviltä kukkuloilta: etelästä Kirtipurista ja Chobarista. Huomatkaa (jos mahdollista pienestä kuvasta) temppelistä roikkuvat astiat, ne ovat siellä tuomassa onnea avioliitoille.

Pohjoisen kylistä pääsee Shivapurin luonnonpuistoon, jonka läpi virtaavat joet vuorilta. Ylhäältä kukkuloilta pääsee ihailemaan kaukana siintäviä lumisia Himalajan vuoria…

Dashain aika!

Nyt se viimein on täällä, Dashain! Siitä lähtien kun saavuin keväällä, on minulle kohkattu tästä joka syksyisestä juhlasta. Muistan myös kun vuosi sitten lähtöni Nepaliin varmistui, ja otin meilitse yhteyttä työpaikkaani, minulle ilmoitettiin että palataan asiaan Dashainin jälkeen, noin kuukauden päästä. Tuolloin googlasin Dashainin (myönnetään ajattelin että vau, kuukauden loma, silloin trekkaamaan Himalajalle!) ja opin että kyseessä on hindu-uskontoon kuuluva vuoden tärkein juhla-aika, joka liittyy hyvän ja pahan taisteluun, ja silloin uhrataan ihan perhanasti eläimiä. Lopuksi hyvä (tietenkin) voittaa pahan, kun Durga-jumalatar rökittää vesipuhvelin muodon ottaneen pahan demonin, Mahisasurin. Go Durga.

Mitä täällä oikeasti Dashainina tapahtuu? Olen vieläkin epävarma kaikkien asioiden perimmäisestä tarkoituksesta, mutta kerron miten juhla-aika käytännössä minulle on näyttäytynyt – sitä on ollut oikein metka seurata! Tänä vuonna Dashain on siis 30.9.-14.10. joten vielä se ei ole päättynytkään.

Etukäteen en tiennyt kyllä yhtään mitään. Lomaakaan ei herunut etukäteen, sanottiin että silloin on liian vaikeaa matkustaa. Ja lopulta selvisi että CWISH pitää luukut kiinni vain viikon. Kukaan ei kuitenkaan osannut selittää minulle mitä Dashainina tapahtuu. Kun kysyin, aikuiset katsoivat minua kuin hölmöä ja toistelivat että “it is our great festival, the great Dashain” ja lapset selvästi toistelivat mitä oppikirjoissa sanotaan. Lapsethan itsekin opettelevat kulttuurisia perinteitään. Eivät ne tyhjästä uudistu, jonkun on aina opetettava perinteet seuraavalle sukupolvelle. Lapset osasivat selittää tarkkaan kuinka “tika” (punainen täplä, joka laitetaan otsaan merkiksi siunaamisesta) tehdään ja kuka sen laittaa, mutta kun kysyin mistä tahansa asiasta miksi, niin lasten kasvot vain ahdistuivat ja he kohauttelivat olkapäitään. Niinpä päätin jokin aika sitten, että on paras vain odottaa ja pitää silmät auki, nyt.

Ajasta

Dashain muodostuu 15 päivästä ja se määrittyy joka vuosi hieman eri kalenteripäiville. Ensimmäiset 9 päivää liittyvät Durga jumalattaren ja Mahisasurin väliseen taisteluun, kymmenentenä päivänä Durga päihittää pahan ja juhla päättyy 15 päivänä täysikuuhun. Syy siihen miksi juhla nielaisee kuukauden verran syksystä on, että pian sen perään juhlitaan (myös hindujen) Tiharia. Tihar kestää viisi päivää ja sisältää mm. Deepavalin. Tihar on valon juhla, mutta tarkalleen en oikein vielä siitäkään ole selvillä, kerron kun sekin on nähty… Muistan Malesiassa ollessani Deepavalia vietettäneen melko kaupallisena juhlana ja veikkaan sen olevan aika erilainen Nepalissa, jossa valtaväestö on hinduja.

Nepalilaiset siis niputtavat nämä juhlat yhteen ja (jos vain voivat) ottavat lomaa töistä noin kuukaudeksi. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä Dashain on perhe/sukujuhla ja monella on pitkä matka kotiin sukulaisten luokse. Turhaan Dashainin ja Tiharin välissä matkustettaisiin monta päivää kaupunkiin töihin ja jälleen takaisin kyliin. Jopa Katmandussa töitä paiskivat lapset saatetaan päästää koteihinsa Dashainina – näkevät siis vanhempansa kerran vuodessa. Näistä lapsista suurin osa tulee maaseudulta. Mutta valitettavasti moni on Dashainina sidottu työnantajan kotitaloustöihin, sillä juuri nyt apua halutaan kodeissa, jotta Dashain olisi heille suurta juhlaa.

Lyhyt versio

Dashain itse on varsin tapahtumarikas juhla, jos siihen pääsee sisään. Lyhyt ulkopuolisen versio menisi jotakuinkin näin:

1. Ensin ihmiset lopettavat työnteon. Viikkoa ennen Dashainia ei työpaikalla paikallisten mielestä enää kannata tehdä mitään, koska kaiken voi hyvin tehdä Dashainin jälkeen. Ihmiset olivat kuin elohopeaa, kun yritin jotain työasioita saada selville ”vähän” ennen Dashainia. Vielä mahdottomampaa oli yrittää lyödä lukkoon sen jälkeisiä asioita – yhtä hyvin olisin voinut puhua seuraavasta vuosisadasta.
2. Sitten alkaa Dashain- shoppailu. Ostajia ja myyjiä on kaduilla vielä enemmän kuin ennen. Minusta tuntui kuin olisin katsellut hindujen joulumyyjäisiä.
3. Pian ihmiset kulkeutuvat maaseudun kyliin, mutta vuohilaumat saapuvat Katmanduun (kerron lisää myöhemmin).
4. Kun juhla on päällä, tältä se länkkäristä voisi näyttää: kotien nurkkiin on ilmaantunut pieni kasvimaa, jota palvotaan (lisää myöhemmin). Sopiville aukeille paikoille rakennetaan parikyt metriä korkeita kiikkerän näköisiä keinuja (ks. kuva alla). Keinujen lisäksi hauskanpidosta Dashainin aikaan kertovat taivaalla lentelevät lukuisat leijat, sekä tietenkin musiikki ja tanssiminen. Lisäksi autoista pian roikkuu kukkia ja keskellä ihmisten otsia on iso punainen pläntti riisi-jugurtti möhnää, eli tika (näistä lisää myöhemmin). Kaupat ovat kiinni, mutta taxikuskit ovat riemastuneita nähdessään valkonaaman voidessaan kertoa, että hinnat ovat korkeita Dashainin takia (koko kuukauden ajan).

Pidempi versio

Dashainiin kuuluu kaiken uudistaminen; kodit siivotaan, maalataan, korjataan (tulee mieleen meidän kevätsiivous tai kiinalaisten uuden vuoden rituaalit) ja kaikille ostetaan uudet vaatteet. On ollut hieman hämmentävää nähdä köyhistä oloista tulevia shoppailemassa silmät kiiluen, vaikkapa uusia sandaaleja, jotka ovat varsin epäkäytännöllisen näköisiä glitterikoristeineen tms. Dashainina kaiken on oltava koreaa. Minulta on kyselty mitkä uudet vaatteet olen ostanut Dashainiksi ja varmasti on odotettu että minulla olisi jotain hienoa (koska olen upporikas valkoinen, tietty). Aiheutan aikamoisen pettymyksen kun kerron, etten ole ostanut mitään itselleni. Kun on suuren Dashainin aika, kaikkien kuuluu törsätä. Aika haasteellista monelle, kun ottaa huomioon kuinka köyhä maa Nepal on.

Ennen Dashainia rikokset lisääntyvätkin, moni on varsin epätoivoinen pyrkimyksissään kerätä varoja tulevaa juhlaa varten. En voi edes kuvitella minkälaisen paineen alla moni perheenpää on. Surullista.

Dashainin alkupäivinä vuohien lukumäärä Katmandussa tuntui satakertaiselta. Ei niitä yleensä niin paljoa kaupungissa ole, mutta Dashainin tullen naruihin sidotut vuohijonot kiemurtelivat pitkin tienvartta pidemmälle, kuin pahimpien ruuhka-aikojen autojonot (tai bensa-asemien toisinaan kilometrejä pitkät jonot). Näitten vuohien päivät ovat sittemmin päättyneet…Dashainiin kuuluu eläinten (ei vain siis vuohien) uhraaminen jumalille erityisesti sen kahdeksantena ja yhdeksäntenä päivänä. Ja Katmandun monet temppelit tarvitsevat niitä PALJON. Katmandun ulkopuolella olinkin katsellut, kuinka eläimiä tungettiin bussien matkatavaratiloihin, tai kuljetettiin katolla kohti tiensä päätä. Raukka parat. Ei ole Dashain heille suurta juhlaa.

Dashainin ensimmäisenä päivänä koteihin on valmisteltu ns. alttari Durga jumalattarelle. Juntti-suomalainen saa sanoa, että se on ikään kuin pieni ”kasvimaa”. Tällä kasvimaa-alttarilla on iso seremoniallinen rooli Dashainin aikana. Sen on oltava paikassa, jonne ei pääse aurinko, eli sisätiloissa. Multaan kylvetään siemeniä Dashainin ensimmäisenä päivänä ja siitä alkaen kasvimaata hoidetaan huolellisesti ja sen luona toimitetaan tietynlaista jumalanpalvontaa. Multaan istutettujen siemenien (hyvä) kasvu liittyy myös tulevan vuoden satoon, tuoden sille onnea. Perheen miespuolisten henkilöiden on joka päivä toimitettava ”palvonta-riittejä” tämän edessä.

Vietin pari päivää läheisessä kylässä tuttujen koululaisten perheen luona ja alla on kuvia heidän kotiin valmistetusta ”kasvimaasta”. Seurasin yhden aamun riittejä ja se oli varsin mielenkiintoista. Koska kyseessä oli Dashainin seitsemäs päivä (fulpati, ful= kukka, pati= lehti) kasvimaa-alttarin viereen tuotiin runsaasti kukkia ja kasvinlehtiä sekä sen vieressä pidetyn (pyhän) vesiastian vesi vaihdettiin ja myös siihen laitettiin tuoreita kukkia. Lisäksi alttarille tuotiin pyhiä hedelmiä (kaupasta ostettuja, mutta pestyjä jotta ne ovat ”pure”). Minulle selitettiin, että kukat ja lehdet tuovat siemenistä jo kasvaville ruohoille (Jamara) happea. Kaikkien näiden symbolista merkitystä ei oikein osattu selittää, ne vain liittyivät Durga jumalan palvontaan. Palvonta-riittiin kuuluu muutaman hiilen polttaminen pienessä astiassa ja tässä gheen (eräänlaista voita) sulattaminen, josta nousee paljon savua. Savun keskellä kasvimaan päälle ripotellaan kukan terälehtiä, tika-jauheita ja vettä. Lopuksi kilautettiin pientä kelloa ja palvonta oli ohi.

Tällainen voi tuntua realisti-suomalaisesta aikas hömpötykseltä, mutta perheet, jotka ovat minulle raottaneet ovea Dashainin aikaan suhtautuvat mielestäni kaikkeen tähän ihailtavalla asenteella. He yksinkertaisesti arvostavat perinteitään. He ovat ylpeitä toimittaessaan ikivanhoja rituaaleja, syystäkin. Eikä siinä minusta mitään vikaa ole, että elämää vähän väritetään. Onhan ruotsalaisillakin virallinen korvapuustipäivä (joskus näillä main vuotta..).

Toki olen nähnyt seremonioissa hieman huvittaviakin puolia. Traditioiden eläessä kehityksen mukana jotkin asiat saavat helposti, öh, erikoisen uuden ilmeen. Dashainin yhdeksäntenä päivänä kuuluu palvoa kaikenlaisia työvälineitä, tai lähinnä siunata ne. Ehkä se joskus oli kuokka, mutta näinä aikoina merkittävä työväline on myös auto. Eli ympäri Katmandua katselin kuinka autojen edessä suoritettiin samanlaisia riittejä kuin kasvimaa-alttarilla. Autot, moottoripyörät ja bussit saivat tika-jauheesta pintaansa jumalan merkkejä, niiden päälle pirskoteltiin vettä, kiinniteltiin kukkia tai ripoteltiin niiden terälehtiä ja niin ees päin. Kaduilla ei siis enää viipottaneet pyhät lehmät, vaan myös pyhät automobiilit.

Kymmenentenä päivänä Dashainia Durga on voittanut. Tällöin kasvimaasta kasvanut ruoho, Jamara, tulee käyttöön. Sitä leikataan vähän ihmisten korvan taakse/pään päälle siunauksessa, jossa kaikki saavat punaisen tikan otsaansa. Olennaista on, että suvun vanhemmat siunaavat nuorempiaan. Tämä liittyy jotenkin Durga jumalan palvontaan ja tuo hyvää onnea. Koti-koulurakennukseni vartijaperhe kutsui minut tuolloin luokseen ”aamupalalle”, eli kello yhdeksän dhal bhatille, ja minutkin siunattiin suitsuketikkujen siinä kärytessä pöydällä olevasta omenasta. Tarkoituksena on pyytää Durga jumalalta onnea ja menestystä tulevaisuudelle, niinpä minun kouraan tungettiin myös rahaa (inhottavaa saada rahaa ihmisiltä, jotka ovat hyvin köyhiä, mutta kyseessä oli rituaali joka oli vain pakko hyväksyä). Tunnen jo että tulevaisuuteni on onnekas, hehe.

Kaiken kaikkiaan Dashain on perhejuhla ja se on aika, jolloin sukulaiset vierailevat ahkeraan toistensa luona. Näin erityisesti viimeiset 5 päivää, jolloin vanhemmat suvun jäsenet joka päivä siunaavat ja laittavat tikan nuoremmille. Kodeissa täten valmistellaan valtavia määriä ruokia, jotta kaikki voidaan ruokkia, ihan mihin päivän aikaan vaan. Itse olen myös saanut nauttia Nepalilaisten vieraanvaraisuudesta. Kansallisruoka, dhal bhat on ollut erityisen maistuvaa kun riisi (bhat) on aivan tuoretta, omalta pellolta saatua ja sen kanssa nautittu curry, dhal ja pikkelsit myös oman pellon satoa. Vuodenaika on ylipäätänsä todella mukava, satojen lisäksi monsuunit ovat juuri väistyneet ja ilma on kirkas ja lämpötila miellyttävät +25 astetta.

En edelleenkään tiedä paljoa Dashainin faktoista, mutta parasta juhlassa minun mielestäni on ollut aistia se ilo joka nepalilaisista loistaa, siitä hyvästä että nyt on Dashain. Suvusta ja ystävistä välittäminen tuntuu olevan Dashainina erityisen tärkeää. Tätä on mukava katsoa ja havaita kuinka kaikkien maalliset murheet tuntuvan haihtuneen olemattomiin, sillä mikään ei ole nyt tärkeämpää kuin elämä itse.